Modulaarinen rakenne mullistaa myös avaruustekniikan

Modulaarinen rakenne on mullistanut esimerkiksi avaruustekniikan täysin. Nykyään voidaan satelliitteja ampua taivaalle, ilman että niiden koosta tai painosta pitää mitenkään erityisesti välittää. Tekniikka perustuu polyrakenteeseen, missä avaruusalus voidaan ampua taivaalle osasina, jotka sitten telakoidaan toisiinsa kiinni. Tällä tarkoitan sitä, että satelliitti voidaan ampua  eri raketilla kuin sen moottoriosa. Tämän takia satelliitissa käytettävissä olevaa polttoaineen määrää ei enää rajoiteta samalla tavoin kuin ennen, ja esimerkiksi KeyHole-satelliittien epäillään käyttävän Centaur-vaihetta, joka ammutaan eri raketilla, kuin itse satelliitti, ja sitten vasta kiertoradalla rakettivaihe liitetään satelliittiin, joka siten voidaan myös tankata avaruudessa. Tuo tankkaaminen tapahtuu siten, että kun tuon ajovaiheen moottori on kuluttanut polttoaineen loppuun, niin se erotetaan satelliitista ja syöstään ilmakehään. Sen jälkeen satelliittiin kytketään uusi Centaur-vaihe, joka sitten korvaa edeltäjänsä. Mutta moderneilla rakenteilla on muitakin mahdollisuuksia kuin vain tehdä avaruudessa koottavia sekä itsensä hajottavia “polysatellitteja”, jotka siis ovat toisiinsa telakoituja moduuleja, jotka voivat myös toimia itsenäisinä satelliitteina.

Kyseessä on siis erittäin suurikokoinen versio “polybotista”, eli robotista joka voi hajottaa sekä koota itsensä taas kasaan, kuten lasten rakennuspalikat. Mutta noiden polybottien tarkoitus ei ole toimia leluina, vaan ne ovat robotteja, jotka voivat hylätä osan itsestään, jos niiden päälle putoaa esimerkiksi kivi. Sama tapahtuu myös polysateliittien kohdalla, eli yhden osasen tuhoutuminen ei tuolloin aiheuta koko satelliitin tuhoutumista. Tuolloin esimerkiksi törmäyksen vaurioittama osa tuosta laitteesta voidaan hylätä avaruuteen, jos siihen tulee vaurio. Mutta myös älyrakenteet voivat olla mullistavia, kun puhutaan satelliittien valmistamisesta. Yksinkertaisimmillaan tuollainen älyrakenne voi tarkoittaa sitä, että satelliitin runkoon asennetaan sellaiset hammastangot tai ruuvilla varustetut rakenteet, että tuo satelliitti voidaan ikään kuin painaa kasaan, kun se lähetetään avaruuteen. Tuollaiset ruuvitangot voidaan sitten varustaa sähkömoottoreilla, joilla ne saadaan kiertoradalla sitten ojentumaan täyteen pituuteensa.

Tai sitten noiden satelliittien runkoon voidaan asentaa haitarimaiset putket, jotka sitten täytetään kaasulla, kun satelliitti on noussut radalleen, ja tuolla ratkaisulla voi olla erittäin hyvää käyttöä varsinkin putkimaisissa rakenteissa, mitä käytetään avaruuskaukoputkissa, joita mm. KeyHole-satelliitit oikeastaan ovat. Tuolla itsestään ojentuvalla tekniikalla voidaan tuollainen KeyHole ampua avaruuteen ilman, että kukaan huomaa yhtään mitään, ja se voidaan asentaa samaan hyötykuormatilaan esimerkiksi kaupallisten viestintäsatelliittien kanssa, niin että tuo kaupallinen satelliitti asennetaan raketin hyötykuormatilan pohjalle ikään kuin välipohjan alle, jolloin tuo väline sitten voidaan ampua ikään kuin kaupallisen satelliitin kylkiäisenä. Tuolloin eivät tarkkailijat huomaa mitään outoa noissa laukaisuissa, ja se mahdollistaa sitten sen, että tuollainen vakoilusatelliitti voi ylittää kohteitaan yllättäen.

Noilla likimain säännöllisillä ylilennoilla pyritään valvomaan sekä tiedustelemaan vastapuolen uusimpia välineitä, ja siksi esimerkiksi Murmanskin yli lentää useita vakoilusatelliitteja viikossa, koska noiden satamalaitteiden läheisyydessä voidaan olettaa Venäjän uusimpien sotilaallisten välineiden kuten sukellusveneiden oleskelevan, ja samoin arktinen erämaa on sopiva paikka testata Venäjän uusimpia aseita ja lentokoneita. Mutta kuten varmaan tiedämme, niin vakoilu on sellaista “viita sekä tikari”-leikkiä, missä tietenkin vastavakoilu on tuollaista toimintaa voinut hyväksikäyttää jo vuosia aikaisemmin. Eli tunnettujen sotilastukikohtien ympäristöön on asennettu CCD-tekniikkaan ja Internetiin perustuvia kauko-ohjattavia teleskooppeja, joilla kuvataan taivaalla lentäviä satelliitteja, joista otettujen kuvien perusteella voidaan niiden tehtävä päätellä. Samoin noiden teleskooppien tehtävänä on etsiä taivaalta kohteita, jotka vaikuttavat esimerkiksi FOBS (Fractional Orbital Bombardment System)-aseilta, eli ydinaseita käyttäviltä satelliiteista voidaan kohdetta pommittaa samalla tavoin kuin normaalistikin pommittajasta pommitetaan kohdetta.  

Toisin sanoen kyseessä on maapallon kiertoradalle ammuttava MIRV-monikärkiohjus, joka voidaan paikoittaa kiertoradalle jopa vuosien ajaksi, ilman että kukaan huomaa yhtään mitään. FOBS:in avulla voidaan vihollista vastaan hyökätä erittäin tehokkaasti sekä nopeasti. Vaikka suurin osa skenaarioista käsittelee FOBS:n pelkästään ydinaseena, niin toki se voidaan myös varustaa konventionaalisilla taistelukärjillä, joiden tuhovoima ei niin kamalan suuri olisi kuin ydinaseen. Nuo pommit voivat olla erittäin tuhoisia, koska niiden iskeytymisnopeus maahan saattaa olla yli 20 000 km/h, jolloin kineettinen energia tuhoaa kohteen. Eli niissä ei mitään varsinaisia taistelukärkiä tarvita ollenkaan.  Toinen vaihtoehto on räjäyttää Maan kiertoradalla ydinpommi, joka sitten tuhoaa vihollisen elektroniikan. Nuo maassa olevat teleskoopit etsivät kyseisiä kohteita kiertoradalta, jonka jälkeen niihin voidaan kohdentaa vastaohjuksia. Mutta toki vakoilusatelliitit voivat myös kohdentaa aseita kohteisiin, eli tuolloin ne on varustettava laser ohjaimella, joka ohjaa sitten laserilla ohjattavat pommit kohteisiin.  

espoonmetsa.blogspot.fi