Benito Mussolinin uran alku oli hyvin erikoinen

https://sites.google.com/view/mussolininuranalku/etusivu

https://sites.google.com/view/mussolininuranalku/etusivu

Majakka maailman laidalla

Majakka maailman laidalla on sellainen asia, mikä herättää mietteitä siitä, että me ihmiset olemme ikään kuin yksin maailman merillä. Mutta tietenkin tuon niminen kirja löytyy kirjastosta. Se on Jules Vernen teosten joukossa ikään kuin “outo lintu”, mikä poikkeaa muista tuon kirjoittajan kirjoittamista teoksista monilla tavoin. Tuo kirja on Vernen viimeisiä romaaneja, ja se ehkä on saanut innoituksen tilanteesta, missä kirjailija tietää kuolevansa hitaasti etenevään diabetekseen. Se merkitsee miehelle joka aina eli kirjoittamiensa kirjojen kautta matkaa johonkin toiseen maailmaan. Hän kuoli samana vuonna, kun tuo kirja toimitettiin kustantajalle, joten ehkä tämä tarina on jotenkin tarkoitettu päättämään kyseisen kirjailijan hieno ura.

Verne oli kuin alien ihmisten seassa, ja ehkä hän jotenkin kirjoitti kirjan siitä, miltä tuntui olla “alien” ihmisten keskellä? Hän oli kuin nero, joka ei saanut ymmärrystä omille visioilleen, ja aina välillä olen pohtinut sitä, että ehkä tuo “Robur”, joka oli rakentanut kyseisessä kirjassa esitellyn lentävän laivan: “Albatrossin” oli kirjailijan “minäkuva”, ja tuota kirjaa lukiessani kysyin joskus, että “oliko tuolle Roburille” sitten pakko nauraa”? Eli jos toinen tekee ison työn, niin miksi häntä sitten pitää ryhtyä pilkkaamaan? Oliko tuo “Albatross” sitten joku hyvinkin hauska asia?

Eli hän ehkä tiesi kuoleman lähestyvän, ja kaihin sekä kramppien runtelemana hän tunsi olevansa yksin maailmassa. Hänen asuntonsa oli tuon miehen saari, jossa hän istui yksin odottaen loppua. Todellisuudessa Verne saattoi viettää koko elämänsä Pariisissa, niin hän eli sitä täydemmin kuin muut, ja tuo mies loi päässään asioita, joiden takia hänelle on pyhitetty esimerkiksi eräs moduli kansainväliseltä avaruusasemalta, ja yksi noista asioista, minkä hän ideoi oli oikeastaan helikopteri sekä sukellusvene, ja tuon mielikuvituksellisen sukellusveneen mukaan esimerkiksi USA:n laivaston ensimmäinen ydinkäyttöinen taistelusukellusvene oli nimeltään USS Nautilus. Verne käytti muuten “Robur valloittajassa” esittelemänsä lentävän “Albatross”-laivan esikuvana tarinaa “lentävästä hollantilaisesta”, eli aavelaivasta joka leijaili pitkin taivasta.

Vaikka Jules Verne sijoittaa monia tarinoistaan johonkin kaukaiseen maailmaan, niin itse kyllä mietin välillä sitä, että kävikö tuo Ranskan suuri kirjailija itseasiassa ollenkaan Pariisin ulkopuolella. Kirjailijat ovat merkillisiä ihmisiä, ja monet heistä kirjoittavat kielikuvin, sekä keksivät erilaisia asioita. Kun pohditaan esimerkiksi uuden ajan filosofeja, niin heidät laitetaan kirjoissa kohtaamaan ties keitä suuruuksia, joista kuuluisimpia on kertomus missä Friedrich Nietzsche kohtaa suuren säveltäjän nimeltään Richard Wagnerin. Nietzschen biografiassa hän kohtasi suuren säveltäjän 24-vuotiaana, ja tuosta kohtaamisesta sitten on kirjoitettu paljon. Siinä kerrotaan kuinka suuri säveltäjä suurieleisesti esittelee taloaan sekä esineitään, joita hän on saanut lahjaksi kuninkaallisilta tukijoitaan, ja sitten tietenkin myös hänen tapansa kohdella orkestereja kuin soittimia tulee hyvin esiin tuossa tapaamisessa.

Wagner kohtelee siinä ihmistä kuin esinettä, ja koko tapaamisesta huokuu se, kuinka pinnallinen sekä esineistä pitävä ihminen tuo säveltäjä on, ja koko kuvauksessa voisi lukea “Hän ei olisi mitään ilman tukijoitaan, jotka auttavat tuota säveltäjää kokoamaan haluamiaan orkestereita tarjoamalla tilaisuutta esiintyä kuninkaalliselle yleisölle”. Ja ehkä tuon takia Nietzsche on hieman kiusaantunut Wagnerin tavasta esitellä hallussaan olevia esineitä, joista vain kuninkaiden perheiltä saadut lahjat ovat esillä. Mutta kun pohditaan sitä että tunsivatko herrat oikeasti toisensa, niin voidaan sanoa, että ehkä he eivät oikeasti koskaan tavanneet. Kirjailijoilla on joskus tapana käyttää vaikkapa suuria filosofeja esimerkkinä omissa kirjoituksissaan, ja saattaa olla niin, että tuon tarinan kirjoittaja ei koskaan edes ollut tavannut Wagneria tai Nietzscheä, eli hän on ehkä runoillut tuon tapahtuman omasta päästään.  

Kirjassa “Majakka maailman laidalla” Argentiinan valtio ryhtyy rakentamaan majakkaa ikään kuin maailman laidalle jonnekin jumalan hylkäämään paikkaan keskelle paikkaa, missä kahden valtameren vedet yhtyvät, ja sitten kolme miestä jää tuolle saarelle vartioimaan tuota majakkaa. Se muuten ei liene mitenkään normaalia toimintaa majakkaa rakennettaessa, vaan yleensä työläiset ilmeisesti tuodaan paikalle ensin, ja sitten majakanvartijat tulevat perässä vahtimaan majakkaa. Tuo kirja on hyvin erikoinen osa Vernen tuotantoa, että sen päähenkilö ole Ranskalainen.

Toinen kirja joka poikkeaa tuosta yleisestä linjasta on “Kapteeni Grantin lapset”, missä sankari sitten matkustaa maailman ympäri etsimässä kadonnutta merikapteenia, jonka lähettämä pulloposti löytyy rannasta. Tuossa romaanissa muuten varoitetaan noiden pullopostien vaaroista, koska tuollaisia kirjeitä voidaan käyttää ihmisten houkuttelemiseen johonkin autiolle saarelle, ja sitten tuon laivan miehistö surmataan. Majakka maailman laidalla kertoo majakanvartija Vasquezista, joka toimii tuossa kirjassa ottaakseen kiinni saaressa piileskelleet rosvot, jotka ovat sammuttaneet tuon majakan valot. Ja tuolloin tuon majakan välähdysten puuttuminen saisi aikaan sen, että laivat olisivat menneet liian lähelle räntää, ja joutuneet karille.

Tuossa kirjassa on paljon asioita, jotka eivät ole Vernen normaalia tuotantoa, ja tuo maailman laidalla oleva majakka on ikään kuin tuon kirjan hahmo tai siluetti, mikä hallitsee tarinaa kannesta kanteen. Kyseinen kirja on sikäli erikoinen, että se herättää sellaisia ajatuksia, että mitä jos itse joutuisin vartioimaan majakkaa jossain yksinäisellä saarella maailmassa, missä ei ole ketään muita henkilöitä kuin minä itse.

Jos ihminen elää yksin autiolla saarella oli hän vihollisten ympäröimä tai ei, niin silloin tuollaisen henkilön maailmassa ei voisi ketään muuta olla, kuin “me, myself and I”, koska tällaisessa paikassa ei ketään muuta tarvitsisi ottaa huomioon. Olen joskus ajatellut, että olisiko tuollaisten “majakka-romaanien” kirjoittaja ollut oikeasti majakanvartija. Tuollainen työ oli varmasti hyvin yksinäistä sekä osittain pitkästyttävää. Vaikka toki majakanvartijoiden työhön kuului tuolloin sen valon sytyttäminen, niihin siihen ei kovin kauaa aikaa menisi. Ja sitten tietenkin loppuaika on majakanvartijan omaa aikaa, jolloin hän sai tehdä mitä häntä huvittaa. Mutta se että tuo kirjailija on valinnut päähenkilöksi kirjaansa Argentiinalaisen miehen, on hiukan erikoista.

Kun mietitään tuota aikaa. missä Verne eli, niin silloin oltiin tietenkin tarkkoja moraalista tai ainakin moralismista sekä samalla myös korostettiin isänmaallisuutta, mikä näkyy myös “Kapteeni Grantin lapsissa”, joka on nimestään huolimatta kirja, missä ainakin suuri osa henkilöistä on ranskalaisia. Ja vuonna 1905 jolloin Verne tämän kirjan kirjoitti Argentiina on ollut itsenäinen vuodesta 1810. Se oli kuitenkin kaukainen valtio, ja itse kyllä olen sitä mieltä, että varsinkin Ranskan kaltaiset siirtomaavallat katsoivat niitä valtioita, jotka olivat entisiä siirtomaita hiukan nenänvarttaan pitkin, ja kun tuota Vernen omaa henkilöhistoriaa ajatellaan, niin tuo kirjailija oli vuonna 1905 sairastunut kaihiin sekä kirjoitus käden kramppiin, joka on erittäin kiusallinen sairaus.

Uskoisin että hän käytti kuitenkin kirjoituskonetta, mikä teki kirjoittamisesta helpompaa kuin kynän käyttö olisi ollut. Noiden sairauksien lisäksi hän sairastui diabetekseen, mihin hän menehtyi vuonna 1905. Joten voidaan kysyä sellainen kysymys, että milloin hän oikeastaan oli kyseisen kirjan kirjoittanut. Kirjailijoilla on nimittäin aina erilaisia kausia, jolloin he ovat kiinnostuneita jostain tietystä maasta tai alueesta, joten itse olen aina välillä ajatellut, että onko tuo kirjailija kirjoittanut kyseisen romaanin joskus “Kapteeni Grantien” aikaan, ja sitten piilotellut sitä pöytälaatikossaan.

Tuo luomiskausi nimittäin tarkoittaa sitä, että tuolloin kirjailija kirjoittaa usein useita romaaneita, jotka sijoittuvat samaan paikkaan. Joten miksi tuo Jules Verne oli tuota romaania sitten pihtaillut? Samoin hyvin erikoinen on myös tämän kirjailijan kuolema sokeritauti-kohtaukseen, ja joidenkin ihmisten mielestä kyseinen kirjailija ehkä saatettiin murhata, mutta miksi tuo teko tehtiin, on jäänyt selvittämättä. Ja siksi hänen kuolinsyynsä on virallisesti insuliinishokki. Tuo kirja on kuitenkin inspiroinut todella monia muita elokuvia, ja esimerkiksi Salaisten kansioiden jaksi “Hangar 18”, missä ihminen houkuttelee humanoidien aluksen ansaan on saanut innoituksen tuosta kirjasta.

http://majakkamaailmanlaidalla.webnode.fi

Robur valloittajan "ilmalaivalla" läpi universumin

Jos ihminen käy yliopistossa, niin silloin hänellä on vapaus käyttää mielikuvituksestaan nimitystä “hypoteettinen pohdinta”, ja samalla vaikka hän esittäisi kuinka omituisia asioita hyvänsä, niin silti hän ei koskaan ole kenenkään mielestä mitenkään erityisen hullu. Kun puhutaan hypoteettisista tilanteista, niin itse olen paljon miettinyt sellaista tapausta, missä me ihmiskunta olisimme saaneet yhteyden vieraaseen sivilisaatioon. Tuo asia tarkoittaa virallisella kielellä CSETI-tilannetta, eli tilannetta missä ihminen saa joko omasta tai vastapuolen toiminnan ansiosta yhteyden maan ulkopuoliseen älyyn. Eli tällaisessa hypoteettisessa tilanteessa myös humanoidit voisivat olla se aktiivinen osapuoli, ja ehkä he sitten tekniikkansa turvin ajattelevat ehkä ottaa Maapallon hallintaansa.

Kuitenkin nimenomaan maapallon mikrobien takia täytyy tuon maan ulkopuolisen älyn käyttää biologisia suojapukuja, jotta sen iho ei tuhoutuisi mikrobien tai hyönteisten puremien takia, ja me ihmiset emme ole tietenkään koskaan ajatelleet, että me olemme oikeastaan koko ikämme olleet tekemisissä esimerkiksi  hyttysten kanssa, ja jos planeetallemme sitten laskeutuu joku humanoidi, niin silloin pitää muistaa sellainen asia, että tuolla kuvitteellisella olio, joka ei koskaan ole kohdannut esimerkiksi hyttystä, ja jonka immuunipuolustus ei koskaan ole altistunut tuon hyönteisen pistolle saattaa aiheuttaa alienille todella pahoja kompolikaatioita.

Toisaalta tuollainen kontakti voi syntyä tahattomasti, eli tilanne voi olla sellainen, että alien lentää vahingossa UFO:sa johonkin elektromagneettisen aseen testiin, ja joutuu tällöin alas-ammutuksi, kun hän ohjaa aluksensa tuollaiseen mikroaalto-keilaan, mikä siten aikaan sen, että hänen aluksensa putoaa. Tai voihan tuollainen humanoidi sitten myös joutua”Black Bandit” ohjusten tulilinjalle tai törmätä toiseen ilma-alukseen, kuten tunnistustehtävään lähettyyn hävittäjään.

Tuolloin tietenkin edessä olisi kontakti vieraan sivilisaation kanssa, ja silloin tietenkin pitää muistaa se, että esimerkiksi humanoidi voi olla aivan toisenlainen olio kuin, mitä me ihmiset olemme tottuneet kohtaamaan. Yksi tärkeimmistä asioista, joita tällaisessa kuvitteellisessa tilanteessa toimivan miehistön pitää muistaa on se, että tuon vieraan älyn  käsitys väkivallasta sekä itsepuolustuksesta saattaa olla hieman toinen, kuin mihin me ihmiset olemme tottuneet.

Kun pohditaan esimerkiksi “liskoihmisten” eli reptianien tapaa taistella, niin pitää muistaa se, että nuo olennot voivat olla myrkyllisiä, ja heillä voisi olla esimerkiksi kameleontin kieltä muistuttava saalistus-elin, jonka päässä on  myrkkypiikki. Tietenkin tuollainen alien takuulla puhuu eri kieltä kuin ihminen, ja siksi saattaisi käydä niin, että kun hänen kotitähteään kysellään, niin että tuo tähti olisi humanoideille hiukan eri niminen, kuin mitä se on maan ihmisille. Kun puhutaan esimerkiksi alienien pään muodosta, niin iso laajentunut pääkallo viittaa sellaiseen eläimeen, mitä kutsutaan “meloniksi”, ja jollainen esimerkiksi valailla vahvistaa niiden lähettämää ääntä.

Tuo elin koostuu erityisistä tiehyistä, jossa valas kierrättää ilmaa, mikä antaa erittäin kovan äänen, joka tainnuttaa sekä myös surmaa sen saaliit. Kun puhutaan noista “isopäisistä alieneista, niin niilläkin saattaa olla sellainen ääntä vahvistava elin, mikä sitten saa aikaan valtavan voimakkaan äänen, jolla tuo olio ehkä voisi puolustautua hyökkääjää vastaan. Keskusteltaessa noista asioista, niin pitää muistaa se, että nimenomaan tieteisromaanit ovat pullollaan näitä “kohtaamisia” vieraiden älyjen kanssa, ja esimerkiksi  George Bulwer-Lytton, Jules Verne sekä H.G Wells olivat aikoinaan kirjoittaneet todella loistavia kirjoituksia noiden “vieraiden rotujen” mahdollisista tukikohdista maan alla. Eli jo nuo klassikko-kirjailijat kuvailivat “alien yhteistyötä” melko huimissa kirjoituksissaan, joista voidaan mainita esimerkiksi Jules Vernen legendaarinen Nautilus, millä hänen luomansa legendaarinen kapteeni Nemo ajelee pitkin valtameriä.

Kun tuota sukellusveneen muotoa ajatellaan, niin silloin tietenkin mieleen tulee se, että olisiko Verne sitten ajatellut, että tuossa hänen ideoimassaan sukellusveneessä olisi ääniä se, eli sen omituinen muoto ohjaisi ääntä kohti kohdettaan. Eli siinä kaiuttimet suuntaavat ääntä kohti teräsrakennetta, joka johtaa nuo värähtelyt tuon teräsrakenteen päähän. Ja mikäli tällainen SONAR-ase asennetaan johonkin lentokoneeseen, niin se voisi tehdä jostain koneesta erittäin vaarallisen. Näet jos tuo järjestelmä asennetaan yli-äänen nopeudella lentävään koneeseen, niin koneen nopeus sitten siirtyy noihin ilmamolekyyleihin, jolloin tuosta kaiuttimesta lähtee itse asiassa ääniaalto, mikä  liikkuu ääntä nopeammin, ja tuolloin kaiuttimesta lähtevä  paineaalto muuttuu hyvin kovaksi.

Mutta kuten kaikki noita ihastuttavia kirjoja lukeneet tietävät, niin missään ei olla mainittu sitä, missä tuon Vernen mielikuvitushahmon telakka olisi muka sitten ollut. Samoin hänen toinen kuuluisa hahmonsa Insinööri Robur, joka matkasi pitkin taivasta lentävällä laivallaan nimeltään “Albatross”, joka oli itseasiassa jättimäinen helikopteri on varmasti ilmoittanut monia ihmisiä pohtimaan sitä mahdollisuutta, että humanoideilla olisi ehkä tukikohta Maan pinnalla tai pikemminkin maan alla, missä sitä ei ehkä havaittaisiin.

Monet ihmiset eivät usko, että purjelaivalla voisi lentää tähtiin, mutta jos asiaa ajatellaan tarkemmin, niin mikään ei estä valmistamasta laivan näköistä avaruusalusta, joka sitten nostetaan maapallon kiertoradalle esimerkiksi ionimoottorien tai aivan tavallisten rakettien avulla,ja tuolla avaruudessa siten voidaan avata valtavan suuri mylarista valmistettu aurinkopurje, joka sitten kuljettaa tuota “lentävää hollantilaista” pitkin avaruutta. Tuo nousu kiertoradalle voisi tapahtua niin, että ensin tuo laivaa muistuttava lentolaite nostetaan ilmakehän yläosiin valtavan vetypallon avulla.

Tässä mallissa aluksen päälle avataan valtava mylarista tehty ja vedyllä täytetty kaasupallo, jolla alus vedetään johonkin 30 kilometrin korkeuteen. Tuo vety voidaan sitten tuottaa tuossa aluksessa elektrolyysin avulla, ja sitten kun kyseinen alus on noussut niin korkealle, kuin mylar-pallo vain kykenee sen nostamaan, niin silloin laivassa olevat raketit käynnistetään. Jos aluksen edessä olevaan mylar-kaivoon liitetään sementti-kerros, niin silloin tuohon kalvoon voidaan ampua antimateria-ioneja, joilla tuota alusta voidaan vauhdittaa erittäin suureen nopeuteen. Tai konventionaalisella menetelmällä toimivassa  mallissa voidaan tuo valtava purje sijoittaa todella pitkälle aluksen eteen, ja sen lähellä sitten voidaan räjäyttää ydinpommeja, joiden lähettämä hiukkasvirta työntää alusta eteen päin. Ja tuollainen laite voisi toimia myös aurinkokunnan ulkopuolella, missä aurinko tuuli ei enää vaikuta niin paljon.

Eli ehkä joku henkilö sitten aikojen alussa ajatteli matkustavansa tähtiin tuollaisella laivaa muistuttavalla aluksella. Tuollainen kuvitteellinen purjelaivaa muistuttava avaruusalus voisi olla sellainen, että sen sisällä olisi sylinterimäinen, lontoonrae-karkkia ulkoisesti muistuttava paineistettu kapseli, jonka sisällä miehistö eläisi, ja sitten tuo laivamainen rakenne olisi tehty sen päälle vain ulkonäön takia. Tuolla rakenteella kyseinen alus sitten naamioidaan tavalliseksi purjealukseksi.

http://lentavahollantilainen.webnode.fi

Miksi kirjailijan työhön pitää puuttua kustannustoimittajan toimesta, ja mikä noissa kirjoituksissa sitten häntä muka häiritsee?

Mikä on kustannustoimittajan tai muun luovan kirjoitusnäytteen ohjaajan rooli kirjoittamisessa? Tässä en puhu vain kustannustoimittajista enkä kenestäkään tietystä henkilöstä, vaan myös opinnäytetöiden tarkastajista, joille mikään ei koskaan kelpaa. Eli kirjoitus ei ole suunnattu mitään tiettyä tahoa vastaan, vaan sen tarkoitus on tarkastella kirjoitelmien hyväksyntää yleisesti. Kirjaa voidaan verrata opinnäytetyöhön sikäli, että sen pitää täyttää tietyt kriteerit, ja kuitenkin välillä saan ihmetellä sitä, miten noita töitä ylipäätään hyväksytään? Miksi esimerkiksi jonkun henkilön opinnäytetyön tarkastaja tai ohjaaja vaihdetaan kesken työn?

Yksi kriteereistä on se, että kirja pitää tehdä aina itse. Eli mitään plagiointia sekä kopiointia ei siinä prosessissa sallita. Jokainen meistä on varmaan ajatellut että kirjan sisällön tekee kirjailija ja siksi tarkastelen tässä kirjan kautta myös opinnäytetyön tekemistä. Aina välillä on ollut sellainen tilanne, että tuo henkilö ikään kuin puuttuu hyvin pikkutarkasti romaanin sisältöön. Jos ajatellaan sitä, miksi hän tuota tekee, niin silloin tulee mieleen se, että romaanissa joku kohtaus on jonkun kustantamon työntekijän kannalta jotenkin kiusallinen. Mutta miksi hän ei sanoisi suoraan sitä, että sisältö on loukkaavaa? Jos kirjailijan työhön puututaan, niin tietenkin tuo puuttuminen pitää voida perustella.

Eli onko kyseessä sitten yritys jotenkin saada romaani pilattua? Ja  miksi kirjoittaminen on tuolloin tehty ikään kuin vaikeaksi? Mikäli tuo toimittaja haluaa jotaina sisältöä kirjaan, niin hänen olisi aloitettava sillä että antaa täsmällisiä ohjeita tuon sisällön suhteen. Kun puhutaan sensuurista, mitä taideteoksen sisältöön puuttuminen on, niin se kielii siitä, että taiteilijan työssä on jotain asioita, mitkä ovat sensuroijalle jotenkin kiusallisia. Kustannustoimittaja varmaan on se, joka työn hyväksyy. Mutta kuitenkin hänenkin tapauksessaan kyse on yhden ihmisen mielipiteestä.

Hänen pitäisi kyllä hiukan perustella sitä, miksi hän antaa ikään kuin kirjoittajalle käskyjä siitä, mitä tuohon romaaniin laitetaan ja mitä siitä jätetään pois. Kuitenkin toimittaja on henkilö, jonka pitäisi tehdä työtä tuon kirjailijan kanssa vähän samalla tavoin kuin esimerkiksi opinnäytetyön valvoja tekee työtä opiskelijan kanssa. Mikään ei ole typerämpää tai turhauttavampaa kuin kirjoittaa sivukaupalla turhaa tekstiä. Siinä sitten alkaa jo kirjan tekijäkin turhautua kun jotain asiaa sahataan edestakaisin. Samoin summittaiset ohjeet, kuten se, että jotain osaa tuotoksessa on liikaa. Tai sitten sitä on seuraavaksi liian vähän. Tuo asia varmaan hitsaa sitten jossain vaiheessa tuon ohjattavan hermoon, ja herättää sellaisen kysymyksen, että miksi se asia on niin tärkeä, että siitä vain jatkuvasti nipotetaan.

Siinä menee sitten myös työmotivaatio nollaan, jos jatkuvasti joku puuttuu tuotoksen sisältöön. Jos puhutaan salaliitosta, niin aiheuttaako tuolloin joku kirjassa oleva asia sitten sellaista, että esimerkiksi kustannustoimittaja kokee sen jotenkin henkilökohtaisena muistona jostain kaukaa lapsuudesta? Salaliitto tarkoittaa tässä kirjoituksessa sellaista asiaa, minkä toinen ihminen haluaa unohtaa. Mutta toisaalta sitten pitää muistaa sellainen asia, että me kaikki muutkin ihmiset kohtaamme joskus asioita, mitä emme halua katsoa. Eikä tuollainen asia sitten katoa, kun laittaa silmät kiinni. Kiusallinen asia voi olla vaikka kapakka, jonka edessä tuli pari- kolme kaveria vastaan, ja ilmoitti tuolle henkilölle, että hänelle tuli sitten tyttö- tai poikaystävän kanssa avioero, kun siinä sitten oli uusi kosija tullut kaupunkiin.

Tuolloin saattaa joskus käydä niin, että kun tuollainen pahaa aavistamaton nörttipoika sitten menee tyttöystäväänsä tapaamaan, niin silloin vastaan onkin tullut muutama kaupungin tyylikkäimmistä karatemestareista, ja siten on tuo onneton saanut nähdä tähtiä. Tuollainen asia varmasti sitten ottaa päähän, ja saa aikaan antipatioita joitakin paikkoja kohtaan. Mutta elämä vain jatkuu, ja joskus tuo pahoinpitelyn uhri saattaa tulla töihin kyseiseen kapakkaan, ja tietenkin tuohon paikkaan liittyy tuolloin kiusallisia muistoja. Nuo seurustelun aikaiset pakkoerot usein ovat erittäin nöyryyttäviä, ja siksi voin sanoa, että kyllä varmasti alkaa adrenaliini virrata verisuonissa, kun henkilö sitten parikymmentä vuotta myöhemmin kävelee tuohon ravintolaan sisään hakemaan työtä.

Jos tuossa kirjoituksessa käsitellään esimerkiksi jengejä, niin jos kustannustoimittaja on ollut jengin jäsen ja osallistunut rikolliseen toimintaan tai ollut pahoinpitelyn uhri, niin hän saattaa tuolloin asennoitua kirjoittelemaan jotenkin henkilökohtaisesti tai vihamielisesti. Mutta kuitenkin tuolloinkin pitää voida keskustella asiasta artistin kanssa, ja sitä kautta lähestyä tuota ongelmaa. Kuten olen sanonut monesti, niin me kaikki olemme ihmisiä, ja teemme virheitä. Kuitenkin taiteilijoiden kanssa toimittaessa pitää muistaa se, että he ovat individualisteja, joiden näkemyksiä nyt vain pitää voida kuunnella, vaikka se välillä on niin kamalan vaikeaa. Itsensä paneminen peliin on tietenkin nykyaikaisessa työelämässä erittäin tärkeä asia, ja samoin työntekijän pitää muistaa kunnioittaa pomoaan.

Mutta kirjoittamisessa sekä taiteen tekemisessä yleensä on kysymys siitä, että siinä tekee ihminen työtä, ja kirjailijaa ei voida korvata millään koneella tai toisella kirjailijalla, vaikka hän olisi kuinka oikukas hyvänsä. Kuitenkin joissakin tapauksissa lienee tarkoitus ollut vain päteä jollekin nuorelle kirjailijan uralle aikovalle henkilölle, tai sitten aiheuttaa hänelle sellaisia pettymyksiä, että hän ei koskaan ryhdy kirjoittamaan yhtään mitään. Syy tähän voi olla esimerkiksi kateus tai yritys saada tuo henkilö masentumaan, ja vaikenemaan jostain asiasta, mistä kukaan ei halua puhua.

Joten silloin pitää kysyä suoraan, että onko tuon henkilön ihmissuhteissa jotain, minkä takia hänet halutaan ikään kuin painaa unholaan? Jos kyseessä on vaikka esimerkiksi laitoksessa ollut henkilö, niin onko kyseessä sellainen tapaus, missä hänen päiväkirjaansa on julkaistu ilman lupaa, koska autenttinen tarina myy hyvin. Tuolloin on saattanut käydä niin, että henkilö on esiintynyt vaikka psykiatriselle potilaalle terapeuttina, ja sitä kautta kähveltänyt hänen kirjoituksiaan, jotka sitten on tietenkin esittänyt autenttisena päiväkirjana, joka sitten on julkaistu ilman potilaan lupaa, ja sen jälkeen tuo henkilö on vain laittanut rahat taskuunsa. Tuolloin varmasti tulee mieleen sellainen asia, että ehkä hän haluaa salata tekonsa, jotta kukaan ei saisi tietää tuota tekoa.  Tässä sitten en puhu mistään erityisestä asiasta, vaan ylipäätään toimittajien harjoittamasta sensuurista.

kirjabloggaus.blogspot.fi

David Morrellin kirjoittama "Ruusun veljeskunta" ("Brotherhood of the Rose", 1983) kertoo kahdesta agentista, jotka kääntyvät kouluttajaansa vastaan, sekä mutkikaasta isäsuhteesta.

David Morrellin kirjoista ensimmäinen, jonka luin oli nimeltään ”Ruusun veljeskunta” (Brotherhood of the Rose, 1983). Tuossa kirjassa on kaikki ne ainekset, jotka tekevät siitä melko vakuuttavan oloisen agenttikirjan, missä tietenkin on paljon väkivaltaa, mutta kuitenkin kirjassa on hiukan normaalia syvällisempi aspekti, joka ilmenee esimerkiksi sen päähenkilöiden henkilöllisyyden sekä identiteetin luomisessa. Kirjan varsinainen päähenkilö on koulukodin sekä erään toverinsa kautta CIA:han ajautunut ”Saul Chrisman”, joka on kuulemma juutalainen, ja sitten tietenkin tuon identiteetin pohjalta voitaisiin ajatella niin, että hän saattaisi olla jonkun sotarikollisen poika, ja juutalaisen identiteetin piti sitten suojella häntä siltä, että tuo mies alkaisi kysellä menneisyytensä perään.

Hänet vie CIA-miesten vaikutuspiiriin eräs toinen koulukotipoika ”Christopher ”Chris” Kilmoonie”, jonka salaperäinen ”Elliot” on ottanut huostaansa sekä valvontaansa. Kirjan sisältö ei etene kronologisessa järjestyksessä, vaan keskellä on pitkä kuvaus noiden miesten kouluajoista, sekä siitä miten he ajatuivat ”vihreisiin baretteihin” ja siitä CIA:han erään karkausta koskeneen tapauksen yhteydessä sattuneiden pahoinpitelyiden kautta. Eli tuo Elliot sitten vei noille pojille karkkirahaa, ja kun he sitten olivat matkalla kohti automaattia, niin he joutuivat hakatuksi, ja muutenkin tuon Morrellin luoman miehen toiminta ei ole mitenkään lastensuojelun hyväksymää, ja itse kyllä olen joskus miettinyt sitä, kuinka hän tuossa kirjassa luo nuo parit, mitä hän käyttää omina ”hitmaneinaan”.

Hän ikään kuin valitsee nuo taisteluparit niin, että noiden poikien ominaisuudet täydentävät toisiaan, ja se tietenkin tekee heistä erittin läheisiä. Ja sittten Elliot tietenkin vielä esiintyy pojille heidän hyväntekijänään, mikä tekee koko kirjan juonesta hiukan inhottavan. Hän tietenkin on luonut Chrisin isälle taustan lentäjänä, joka on kuollut koelentäessään huippusalaista pommittajaa Japanissa. Morrell esittelee tuota hahmoa melko tarkasti, mutta samalla hänen kirjastaan puuttuu päähenkilön ”Saul Chrismannin” henkilöhistoria lähes täysin. Tuolta puolen katsoen hän ei kovin täydellistä henkilöhahmoa ole luonut, vaikka tuo mies on tietenkin kirja päähenkilönä. Tuossa kirjassa pohditaan sitä, mikä on valtion moraali, kun se haluaa antaa ihmiselle valtaa päättää toisen puolesta tämän elämästä. Ja tuon kirjan pahan isäpuolen eli Elliotin esikuvana on todennäköisesti CIA:n vastavakoilun päällikkö James Angelton, joka kuitenkaan ei varmasti tällaista uskaltaisi tehdä.

Tuon kirjan ideana on se, että tuo vastavakoilun päällikkö kouluttaa koulukotipojista omia palkkamurhaajiaan, joiden tehtävänä on ikään kuin ”poistaa” valtion hallinnosta ihmisiä, jotka vaarantavat CIA:n, mutta kirjan juoni on melko erikoinen, koska siinä sitten paljastuu sellaisia asioita, että tuo mies on myynyt noita palveluksiaan myös muille ihmisille kuin CIA:lle. Ja kirjassa tietenkin esiintyy koko joukko erilaisia taisteluvälineitä, joiden hankkiminen ei varmasti oikeassa elämässä olisi kovin helppoa, vaikka ihmisellä olisi suhteita.

Myös osa noiden kirjojen henkilöiden toiminnasta on täysin absurdia, kuten se kun tuo Chris sitten vuokraa lentokoneen tallelokerosta ottamillaan rahoilla, ja lentää velipojan luokse kalliovuorille. Siinä sitten Morrellilta on unohtunut, että lentäjän pitää aina tehdä lentosuunnitelma ennen lentoon lähtöä, jonka jälkeen hänen pitäisi sitten vielä seurata tekemäänsä suunnitelmaa. Ja tietenkin tuo lentokone on vuokrattu CIA:n luomalla henkilöllisyydellä, ja tuo lentäjä on näyttänyt CIA:n antamaa lentolupakirjaa.

Ja kuten varmaan arvaatte, niin tulos sitten on melko erikoinen, koska hän ei ole mitenkään miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että häntä varjostetaan esimerkiksi TR-3B ”Dragon lady”-vakoilukoneella. tässä skenaariossa vakoilukoneen kamera kohdennetaan tuohon Cessnaan, ja sitten tuota konetta seurataan noin 10 000 metriä niiden päältä. Myös tuota kohtausta ennen oleva pankkikohtaus, missä ”Chris” hakee noita rahojaan on hellyttävä, kun hän esittää henkilökorttinsa, ja sitten häneltä kysytään tunnussana. Se sitten tietenkin on jokaisen pankkivirkailijan velvollisuus, ja koskaan kukaan noista virkailijoista ei raportoi millekään USA:n tiedustelulaitokselle kuten FBI:lle, paikallisen poliisin ATARI-ryhmälle tai DEA:lle, jotka varmaan ovat kiinnostuneita siitä, mitä ihmiset tallettavat pankkeihin.

Samoin CIA:n kirjanpitäjät ovat tietenkin sellaisia, että he eivät mitenkään seuraa pimeiden operaatioiden rahoitusta, joten nuo agentit, joiden koodinimet ovat ”Romulus” ja ”Remus” voivat pimittää tuota rahaa näistä operaatioista. Huomatkaa myös miten esimerkiksi kirjassa kuvaillaan Krav-Magaa, eli sillä muka sitten tehdään noista agenteista voittamattomia. Kun sitten paljastuu se kauhea asia, että Elliotilla on muitakin poikia palveluksessaan, niin silloin tietenkin seuraa järkytys. Mutta kaikista näistä asioista huolimatta on tämä kirja sitten melko hyvää luettavaa. Kuitenkin siinä on hiuka kliseitä, jotka saavat sen hiukan hymyilyttämään ainakin itseäni, ja niin varmaan kaikissa muissakin vakoilukirjoissa on.

kirjabloggaus.blogspot.fi

Miksi retoriikan mestareista on parempi kirjoittaa pitkiä kuin lyhyitä lauseita, kun tekstiä tuotetaan?

Retorisen tekstin tuottamisessa on tärkeää, että siitä tulee mukavasti luettavaa, ja että henkilö tekee siten siitä kiinnostavaa. Kun puhutaan tekstin tuottamisen taidosta, niin tietenkin meistä jokainen haluaisi tekstinsä olevan iskevää sekä asiallista, mutta kuitenkin monet tekevät varsin erikoisen virheen kirjoitelmia laatiessaan. He nimittäin kirjoittavat ikään kuin liian lyhyitä lauseita, jolloin tekstistä tulee vähintäänkin tökkivää. Kun mietitään sitä miten alan ajattomat mestarit Tacitus, Julius Caesar sekä Cicero kirjoittivat sekä puhuivat, niin heillä oli ihan oma tyylinsä esittää asioita. Vaikka nuo miehet eivät ehkä käyttäneet moderneja tietokoneita tai vastaavia välineitä luodessaan kirjoituksiaan sekä tehdessään puheidensa luonnoksia, niin toki tekstin tuottaminen joka voidaan suoraan siirtää puheen tuottamiseen on tekniikka sekä taito, mikä ei ole riippuvainen siitä, millaisia välineitä tekstin tuottajalla on käytettävissään.


 Eli kun tuollainen tekstin tuottaja tekee kirjoitelmia, niin on sama millaista välinettä hän käyttää. Tuolla tarkoitan sitä, että kirjoitelmia voidaan tehdä niin paperilla sekä kynällä tai millä tahansa tekstinkäsittelyohjelmalla. Tekstien luominen on kiinni siitä, millainen mies tai nainen niitä tuottaa. Toki nykyaikainen teknologia antaa meille tekstien kirjoittajille mahdollisuuden tuottaa pidempää sekä kieliopillisesti oikeampaa tekstiä, mutta se miten ihminen kirjoittaa on hänestä itsestään kiinni. Tietokoneita on aivan turha syyttää siitä, jos kirjoitettu teksti on sellaista, että siitä ei kukaan pidä. Samoin pitää aina muistaa se, että kirjoitetulla tekstillä on suurempi vaikutus kuin puhutulla tekstillä, ja osittain siksi esimerkiksi kommunistit tai bolshevikit alkoivat 1800-luvun lopulla levittää lentolehtisiä ihmisten keskuuteen, koska kirjoitettua tekstiä ei voitu huutaa hiljaiseksi. Ihmiset näkivät noissa lentolehtisten sivuilla olleet kirjoitukset sekä saattoivat itse keskustella näistä asioista, joita sosialistit käyttivät omassa manifestissaan.


Monet meistä 2000-luvun ihmisistä pidämme tuota aatetta liian kovana tähän meidän yhteiskuntaamme, mutta silloin kun Karl Marx eli, eivät asiat olleet niin kuin nykyään. Tuolloin kauan sitten esimerkiksi mellakoita hajotettiin konekiväärien tai tykkien tulituksella monissa euroopan maissa, ja hyvin ei mennyt niillä, jotka halusivat vastustaa tuon ajan sotilaita sekä poliiseja, jotka toimivat vallanpitäjien käskystä. Tuolloin kauan sitten oli tapana, että jos kirjoittajan tekstit eivät miellyttäneet jotain poliisipäällikköä tai ministeriä, niin seurauksena oli pidätys, jonka yhteydessä ei voimakeinoja säästelty. Eli nuo pidätetyt vietiin putkaan, jossa heidän sormensa murrettiin, kun “oli pakko vähän tuota toimittajaa tai satiirikkona esiintyvä henkilöä opettaa”.


Eihän se käynyt koskaan, että kukaan sai sanoa muuta kuin mitä valtaapitävät halusivat. Se siten loi sopivan pohjan erilaisille kapinoihin yllyttäjille sekä kansanvillitisijöille, jotka ajoivat valtiota sisällsissotaan, ja sitten itse kävivät tekemässä rakennussopimuksia, mitkä koskivat tietenkin infrastruktuurin jälleenrakentamista.  Mutta julkaisemisen vapauden salliminen sitten sai aikaan se, että yhteiskunnallisiin epäkohtiin alettiin puuttua tehokkaammin, koska se sitten sai ihmisten silmät avautumaan myös niille asioille, jotka olivat heille kiusallisia. Kuitenkin on olemassa sellaisia paikkoja, joissa ilmaisun vapautta rajoitetaan jostain syytä täysin aiheetta. Tämä paikka ei ole muuten puolustusvoimat, vaan esimerkiksi työhakemusten kirjoittamista varten perustetut palvelut, joissa noiden hakemusten muodon pitää olla täysin samanlainen, ja tuota sitten hiukan kyllä kritisoin.


Miksi monissa paikoissa kuitenkin vaaditaan yksilöllisiä hakemuksia, jos niihin ei saa mitään omaa teksti laittaa. Takaako tuo sitten sen, että työhönottaja voi poimia jokaisesta pinosta sen ensimmäisen, ja sitten katsoa kymmentä täysin identtistä hakemusta? Tuolloin tietenkin taataan se, että kukaan ei koskaan ero tuosta työttömien “harmaasta joukosta”, eikä mitään omantunnon tuskia synny, jos henkilö sitten kylmästi pudotetaan hakemusten käsittelyssä pois prosessista. “Hän oli vain yksi miljoonista” voidaan tuolloin perustella pudotusta. Mutta kun palataan esitystapaan, niin silloin tietenkin on tärkeää, sellainen asia, että pitkillä lauseilla voidaan hiukan kiertää sitä asiaa, että henkilöllä ei ole oikeastaan niitä taitoja, mitä haettava tehtävä vaatii. Työnvälittäjät mielellään kertovat siitä, millaista kielioppia noiden hakemusten tekijöiden tulisi käyttää, ja samalla suositaan ranskalaisia viivoja tai lyhyitä lauseita.


 Kun puhutaan noista Ciceroista sekä Caesareista, niin silloin pitää muistaa että hekin olivat ihmisiä. Nuo miehet eivät olleet tietenkään mitään jokaisesta asiasta kaiken  tietäviä henkilöitä, vaan ihan tavallisia miehiä, joten heidän piti puhua tai kirjoittaa  niin, että ihmiset eivät huomaa sitä, missä he eivät olleet hyviä. Tämän takia nuo retoriikan mestarit käyttivät pitkiä lauseita sekä koristelivat tekstiään väli lausekkeilla  sekä herkuttelivat yksityiskohtiin menevillä kuvauksilla taisteluista, jossa hevoset ryntäsivät veteen. Eli he täyttivät tekstinsä yksityiskohdilla, joilla he peittivät ikään kuin oman osaamattomuutensa. Ja yksityiskohdat tekevät tekstistä uskottavan tuntuisen , eli tuolloin ihminen ei huomaa, jos tuo suuri johtaja ei ehkä osaa tai tiedä jotain asiaa.


Tämän vuoksi kannattaa kirjoittajan kirjoittaa mieluummin pitkiä korulauseita kuin ranskalaisin viivoin toteutettuun kirjoitukseen  verrattavissa olevaa tekstityyppiä, josta heti näkee, jos hän ei osaa jotain työtä. Samoin hakemuksia kannattaa lähettää myös tehtäviin, joihin ei ehkä ole mitään osaamista, koska silloin kuitenkin tuo henkilö voi näyttää sitä muille johtajille. Tai sitten hän painaa sen kohdalla “delete”-nappia, mutta tulipahan sitten hakemus lähetettyä, ja työn hakeminen on tärkeää, ja sen kun ihminen muistaaa, niin silloin hän  pääsee pitkälle yhteiskunnassa.