Korruption tutkiminen sekä sitä koskeva lainsäädäntö voi muuttua mitättömäksi, jos media asettuu rikollisen puolelle

On olemassa valtioita, joissa korruptiota ei ole siksi, että sitä koskevaa lainsäädäntöä ei ole ole olemassakaan. Tai tarkemmin sanoen tuota lainsäädäntöä ei valvota. Tuolloin tietenkin viranomaiset saavat siellä tehdä mitä heitä huvittaa. Mutta sitten tietenkin on valtioita, joissa tiedotusvälineiden avulla kerrotaan ihmisille, että valtiossa ei edes kukaan halua mitään korruptiota koskevia tutkimuksia. En tiedä mihin kategoriaan kuuluu sellainen tapaus, missä tiedotusvälineet tai tiedotusvälineiden edustajat vihjailevat siitä, että esimerkiksi jos poliisimiehen haastaa oikeuteen, niin siitä sitten seuraa ikävyyksiä tuolle jutussa syyttäjänä tai kantajana olevalle henkilölle.

Se että julkinen sana sekä vapaa lehdistö ovat sananvapauden takuumiehiä, ei välttämättä kuitenkaan toteudu edes Suomessa. Lehtimiehet ovat omien työnantajiensa palveluksessa aivan kuten muutkin ihmiset, ja silloin tullaan siihen tilanteeseen, että päätoimittaja voi poistaa jutusta melko paljon “epäasiallisia” kohtia. Se mitä tuo sana “epäasiallinen”  sitten tarkoittaa, jää jokaisen ihmisen oman päättelykyvyn ja mielikuvituksen varaan.  Ja ainakin Kekkosen aikaan oli tapana se, että tiedotuksessa piti noudattaa tiettyä politiikkaa, mikä ei välttämättä ollut aivan sitä, mitä voidaan totuudeksi kutsua.

Tuolloin oli tapana se, että Neuvostoliittoa kumarrettiin, ja tuolloin oli tapana se, että median oli ikään kuin korostettava neuvostojärjestelmän hyviä puolia. Jos sattui käymään niin, että media sitten ei muistanut kumartaa Kekkosta sekä muuta ulkopoliittista johtoa, niin silloin kävi niin, että kyseinen toimittaja sai nuhteet sekä menetti sotilasarvonsa eikä enää voinut käyttää Puolustusvoimien kuvamateriaalia omissa lehtijutuissaan.

Lehdistön sekä median ongelma on siinä , että myös toimittajat ovat ihmisiä, joiden mielipiteitä sekä asenteita ei välttämättä voi mitenkään peitellä. Samoin lehtimiesten kohdalla ongelma on siinä, että heillä ei ole välttämättä samaa koulutusta kuin tutkijoilla tai poliisimiehillä,  jotka saattavat lukea hyvinkin traumaattisia tapahtumia käsitteleviä artikkeleita sekä raportteja koko päivän.

Tämä tietenkin ikään kuin tekee ihmisestä tunteettoman, mutta toisaalta ammattimaiset tutkijat eivät saa osoittaa tunteitaan, koska jos esimerkiksi sotarikoksia tutkiva henkilö paljastaa tietävänsä jostain verilöylyistä väärässä paikassa, niin silloin hänestä ei ehkä ole mitään hyötyä yhtään kenellekään. Sama koskee tietenkin myös poliiseja, jotka tutkivat normaaleja rikoksia joko normaaleja menetelmiä tai soluttautumista käyttäen. Jos henkilö ei omaa epäilevää ajattelutapaa, niin hän saattaa silloin uskoa, että virkamerkki, tai joku muu vastaava asia tekee ihmisestä syyttömän tai syyllisen. Se onko esimerkiksi kiduttaja mafian vai jonkun maan viranomaisten palveluksessa, on tietenkin teon tapahtuessa melkein sama asia, mutta myöhemmin tuo asia saattaa muuttaa koko tapauksen luonteen.

Mikäli kidutus tai muu vastaava ihmisoikeuksia loukkaava teko tapahtuu valtion edustajan toimesta, niin silloin kidutettua saatetaan myöhemmin syyttää tekaistuista rikoksista. Toki eräs Lavrenti Berija säädätti Neuvostoliitossa lain kidutuksen kieltämisestä, kun Stalin alkoi käydä vanhaksi. Tuolla tavoin NKVD:n pahamaineinen päällikkö varmasti yritti, että hän ei joutuisi kokemaan niitä kauhuja, mitä vangit kokivat hänen vankiloissaan.

Tai hetkinen Berija ei varsinaisesti ollut NKVD:n päällikkö eikä tuo virasto koskaan tappanut ketään, vaan nuo pahamaineiset “puhdistajat’” työskentelivät MGB-nimisessä laitoksessa. Ja Berija oli tietenkin MGB:n päällikkö. Toki myös hallituksia vastustavat sissit ovat välillä harrastaneet kidutusta. Ja esimerkiksi joissain maissa on käynyt niin, että ensin hallituksen miehet ovat kiduttaneet vankeja, ja sitten vallan vaihduttua he ovat itse joutuneet kidutettaviksi. Toisaalta en tiedä miksi sellaista tilannetta sanotaan, missä työmaalla joku sidotaan tuoliin, ja kuumaa pikeä kaadetaan saappaan päälle.  

Tai sitten voi käydä niin, että esimerkiksi organisoidun rikollisuuden jäsen esiintyy poliisina. Yksikin poliisi joka työskentelee rikollisten laskuun voi tehdä todella pahaa vahinkoa nimenomaan poliisin tutkimuksille. Mutta melkein yhtä pahaa jälkeä tekee se, että lehdistö avoimesti asettuu rikollisten puolelle, ja käyttää jatkuvasti palstatilaa esimerkiksi jengipomojen tai väkivaltarikollisten puolustamiseen. Se että oikeudenkäyntejä käydään oikeussaleissa eikä lehtien sivuilla on tuolloin ilmeisesti jäänyt joltain huomioimatta. Samoin se että jokainen puolustuksen esittämä todiste esitetään vapauttavana todisteena on todella ikävä asia. Tuolloin voidaan muistella “Tosi-TV” sarjaa, joka tunnetaan nimellä “Tapaus Aarnio”, jota seurattiin tiedotusvälineissä sillä tavoin, että jokainen puolustuksen esittämä fakta sitten oli “se juttu”, mikä vapauttaa tuon syytetyn. Silloin voidaan puhua siitä, että osa noista jutuista oli varmasti kirjoitettu todistajien painostamiseksi.

Kuitenkin lehtijuttujen määrä sitten paljasti, että Aarnio oli ikään kuin pilottikokeilu, jolla sitten haettiin rajoja sille, mikä oli poliisille sopivaa toimintaa, ja ehkä oikeutta toimia esimerkiksi henkivartijana vapaa-ajallaan. Se kuitenkin mahdollistaa myös sen, että poliisi voisi ottaa lahjuksia työssään, ja se mikä tässä tapauksessa sitten pisti silmään oli lehdistön kääntyminen lakia vastaan, eli sekä Aarnion että norjalaisen massamurhaajan Breivikin tapauksessa on ollut huomattavaa se, että lehtimiehet kääntyvät rikollisen puolelle, ja ikään kuin ihailevat häntä. Samoin esimerkiksi “skin-partioita” on maassamme jostain syystä sitten ihannoitu ikään kuin ne olisivat hyväksytty tapa hoitaa asioita.

Hallintotieteitä sekä kilpailemista erilaisilla asioilla, sekä mietelmä siitä, mitä tarkoittaa "rehellisyys"

Hallinto on myös tiedettä. Eli kun esimerkiksi yliopistossa tai liike-elämän johdon toimesta tehtyjä kilpailuja arvioidaan, niin tuomarin pitää muistaa se, että hänen pitää oikeasti arvioida sitä työtä. Tällä tarkoitan sitä, että mukana saattaa olla myös tehtäviä, joita ei voida hyväksyä. Eli ne saattavat olla oikeasti pikkulasten tekemiä. Samoin kun puhutaan siitä, että joku ehkä on ostanut tuon työn itselleen lahjomalla kavereitaan esimerkiksi työpaikalla, niin tuo asia tietenkin pitää saada selville.

Se tapahtuu siten, että noista töistä poistetaan osia, ja niitä esitetään uudelleen arvioitaviksi. Samoin edellisissä kilpailuissa tehtyjä töitä näytetään tuomareille uudelleen, jotta saadaan aikaan suurempi arviointipohja, jolla noita töitä sitten ryhdytään pisteyttämään, ja saadaan selville myös tuomarien mahdollinen puolueellisuus arvioita tehtäessä.

 Kyseisellä tekniiikalla  kontrolloidaan sitä, että onko kilpailijan tekemä työ oikeasti ollut sellaista, mitä voidaan esittää maailmalle. Jos kilpailuissa on jatkuvasti esillä töitä, jotka eivät täytä kilpailun vaatimuksia, niin pitää esittää hyvin ikävä kysymys. Onko tuo ryhmä sitten saanut oikeaa tehtävää, vai onko tehtävän anto ollut sellainen, että se on pakolla saanut ryhmän tekemään väärän johtopäätöksen? On tietenkin todella upeaa ajatella, että kaikki maailman ihmiset olisivat rehellisiä, mutta kun puhutaan esimerkiksi yhtiöistä, niin aina välillä tulee eteen sellainen ajatelma, että joku henkilö ikään kuin ryhtyy toimimaan ajattelemattomasti.

Tämä tarkoittaa sitä, että yhtiön työntekijöille voi tulla mieleen sellainen ajatus, että he takaavat itselleen tulevan johtajan suosion, ryhtymällä tekemään hänen tehtäviään. Samoin tuo teko antaa tietenkin selkänojaa tulevia johtotason tehtäviä ajatellen.  Aina kun liike-elämässä tehdään työtä, niin pitää muistaa sellainen motto, että "minä annan jotain muille, ja muut antavat jotain minulle" (I give something, they give something (Full Metal Jacket)) Eli kuten tiedämme niin monille yhtiöille olisi valtavaa mainosta sellainen asia, että sen palveluksessa olisi ehkä jonkun innovaatiokilpailun voittaja, mutta kyse voi olla siitä, että tuo henkilö ehkä haluaa sitoa ryhmän itseensä, koska esimerkiksi koulukiusaajalle tuo hänen historiansa voi olla hyvin kiusallinen, ja siksi hän tarvitsee kiinteän ryhmän kilveksi itselleen.

Vai mitä ajattelisitte siitä, jos vaikka lääketieteellisen opiskelija omaa menneisyyden koulukiusaajana? Koulukiusaaja tarvitsee ympärilleen kaveripiirin, jolla hän takaa oman turvallisuutensa. Hän sitouttaa tuon ryhmän itseensä, jotta välttää ikävät keskustelut menneisyydestään, ja värväämiseen hän saattaa käyttää mielialalääkkeitä. Tuollainen henkilö on ryhmänsä keskipiste, jolloin hän tietenkin esiintyy käskevästi muita kohtaan, ja hänet on muutenkin melko helppo paikallistaa, koska kyseisellä henkilöllä on suuri sosiaalinen painoarvo, joten hänen ympärillään on paljon ihmisiä.

Samoin mielialalääkkeiden väärinkäyttö näkyy ihmisestä päälle, eli hän on vähän liiankin hilpeä, ja hän saattaa silloin aiheuttaa vaaratilanteen liikenteessä, kun hän arvioi esimerkiksi ajonopeuttaan väärin, tai on muuten huoleton. Noita lääkkeitä ei ole tarkoitettu miksikään "rave-huumeeksi", joten niiden jatkuva käyttö yhdessä alkoholin kanssa saattaa aiheuttaa maksavaurion. Ne on tarkoitettu nimenomaan väärin toimivan hermoston toiminnan korjaamiseen, ja jos niitä käytetään väärin, voi tuloksena olla tappava masennus, kun aivoista loppuvat välittäjäaineet.

Tuon takia riski tehdä vilppiä voi olla tuolloin  todella suuri, eli joko tuomarit tai jonkun yhtiön työntekijät alkavat tehdä tuota työtä varsinaisen kilpailuryhmän puolesta, mutta saattaa olla niin, että tuo syy tähän toimintaan ei ole varsinaisesti kyseisen yhtiön työntekijöissä, vaan siinä että heitä on ehkä johdettu harhaan. Tuolla tarkoitan sitä, että jonkun yhtiön johtajan tai omistajan poika tai tytär saattaa esimerkiksi esittää tuollaista kilpailutehtävää yhtiön johdon antamana tehtävänä, jotta hän pääsisi sitten kaukomatkoille jonnekin kauas. Tässä en puhu mistään tietystä kilpailusta vaan yleisellä tasolla, eli kenenkään ei tästä tarvitse lakimiehen luokse mennä.

hkimmo.blogspot.fi