Demokratia on loistava juttu, jos kaikki ovat samaa mieltä kanssani

"Edelleen elossa"
(Pieter Claesz)
(1597-1661)
(Kuva 1)

Eli (Olisiko Marxin “Pääoma” vain yksi kirja ilman lukijoita, jos ranskan armeija ei olisi ampunut kommuniardeja vuonna 1871?)

Kimmo Huosionmaa

Otsikko tekstin yläpuolella kertoo varmaan kaiken olennaisen siitä, millainen asia demokratia oikeastaan on. Se kertoo siitä, kuinka esimerkiksi osa ihmisistä haluaa ehdoin tahdoin esiintyä mielipiteen muokkaajina, mutta kuitenkin heillä on vaikeuksia ottaa toisen mielipiteitä huomioon. Demokratia on nimittäin siitä kaksipiippuinen asia, että sen turvin voidaan tietenkin myös ihmisten oikeusturvaa polkea erittäin tehokkaasti. Kun ajatellaan aseen käyttöä ihmisiä vastaan, niin tietenkin aseet ovat hyvä pelote, mutta kuitenkin asia, minkä kaikki muistavat esimerkiksi kommunismista ovat ne ihmiset, jotka Ranskan armeija ampui erään hautausmaan muuria vasten vuonna 1871. Ilman tuota tapausta ei “Pääoma” olisi ehkä muuta kuin kirja muiden joukossa.


Ja vaikka esimerkiksi joku “kuljeskelija” olisi maininnut kommunismin, niin mitään suurta aatetta siitä ei olisi tullut, ilman tuota häpeällistä tapausta. Kun ihmiset ammutaan mielipiteidensä takia tai heidä lähetetään laitoksiin, niin heidän teksteistään tulee kuolemattomia. Jos tätä asiaa ajatellaan esimerkiksi Suomen kannalta, niin olisiko esimerkiksi “Seitsemän veljestä” kansamme kansalliskirjojemme joukossa, jos sen kirjoittanut alunperin Stenvall nimeä kantanut, mutta sen suomalaiseksi Aleksis Kiveksi muuttanut mies ei olisi joutunut laitokseen mielialansa takia? Ja hänen kuolemansa sitten nosti tämän kirjan maineeseen. Itse olen vähän sitä mieltä, että tuo mies saattoi saada sairaalassa syfilis bakteereita sisältävän pistoksen, jotta hänestä tulisi hullu.


Mutta oli asia miten hyvänsä, niin kuitenkin mielisairaus teki tuosta miehestä ja hänen kirjastaan tunnetun kautta koko maailman, ja vielä nykyäänkin tuo kirja luetaan koulussa, vaikka sen julkaisusta on yli 130 vuotta. Ja sanotaan sitten sekin vielä, että ilman Aleksis Kiveä ei olisi suomenkielistä kirjallisuutta. Itse en usko että tuo mies, joka kuoli 38-vuotiaana eli aivan liian nuorena edes kuvitteli koskaan, että hänen mukaansa olisi nimetty katuja sekä eräs liputuspäivä olisi omistettu hänelle. Eli on siinä sitten mies saanut aikaan paljon, mutta joskus sitten mietin, että mitä hän olisi voinut tehdä, jos olisi elänyt hiukan pidempään. Ja millainen suomalainen kirjallisuus olisi, jos tuo mies olisi saanut vielä vähän aikaa kehittyä sekä kirjoittaa mietteitään, sekä runojaan maamme kansalle.


On hyvä että ihmisten mielipidettä kaikista asioista kuullaan, mutta kun keskustellaan siitä, että esimerkiksi tuomioistuimia alistetaan parlamentaariseen komentoon, niin silloin puhutaan asiasta, joka ehkä on erittäin kaksijakoinen. Toisaalta on erittäin hyvä asia, että myös tavallisia ihmisiä kuullaan siitä, millaisia tuomioita he haluavat. Mutta samalla sitten mennään sille linjalle, että mitä jos tuomioistuinta aletaan käyttää hyväksi poliittisessa toiminnassa. Eli jos katsotaan sitä, mitä pahaa tällainen päätös voisi saada aikaan, niin silloin tietenkin mieleen tulee tilanne, missä parlamentti ikään kuin kaappaa vallan valtiossa.


Tuolloin voisi keinona poliittisen opposition kukistamiseen olla sellainen keino, että jokaista kirjoitusta, joka ei näitä parlamentaarikkoja miellytä seuraa kunnianloukkaussyyte, jossa vaaditaan kovia korvauksia. Ja sitten tietenkin se vaikuttaa välittömästi siihen, mitä noista parlamentaarista valtaa käyttävistä ihmisistä  sitten halutaan kirjoittaa. Demokratia tietenkin vaatisi sitä, että myös tuomarit olisivat vastuussa hallitukselle sekä parlamentille, mutta mitä pitäisitte tilanteesta, että tuomari erotetaan aina, jos hänen antamansa päätös ei ole sopusoinnussa hallituksen jäsenten mielipiteen kanssa?


Kun puhutaan siitä että esimerkiksi pääministeri Esko Aho ilmoitti haluavansa erottaa kaikki virkamiehet suuren laman aikana, niin silloin kyllä voidaan kysyä, että olisiko tuo päätös voitu panna toimeen? Kun ajatellaan tilannetta että esimerkiksi juuri tuomarit sekä syyttäjät laitetaan pois viroistaan, niin silloin mennään kohti tilannetta, missä nimenomaan poliisin sekä hallituksen toimintaa ei valvo kukaan. Tietenkin silloin varmaan olisi käynyt niin, että esimerkiksi hallituksen ministerit olisivat voineet hyötyä tällaisesta ajattelusta, ja ehkä myöskään Juhantaloa ei sitten olisi syytetty oikeudessa, jos sellaiset oikuttelevat virkamiehet saadaan pois paikoiltaan.


Demokratia on melkoinen asia, ja tietenkin on upeaa, jos kaikki olisivat kanssani samaa mieltä kaikista asioista. Kuitenkin on ihmisiä, joilla on erilaisia näkemyksiä myös tästä kirjoituksesta. Itse olen joskus huomannut, että osassa asioista tiettyjä instansseja käytetään puhtaasti oman edun ajamiseen. Tällä tarkoitan esimerkiksi koulujen oppilaskuntia, joissa aina välillä on tilanne se, että ne eivät juurikaan puutu kiusaamiseen eivätkä saata koulukiusaamista myöskään opettajien tietoon. Tai oikeastaan tieto kyllä kulkee opettajalle, mutta sitten ei mitään koskaan tapahdu.


Tällaisessa tapauksessa on tietenkin edessä asia, jossa usein yksinäinen oppilas on kohdannut tilanteen, missä vastassa on ryhmä muita oppilaita. Ja tuolloin tietenkin on helpompi lähteä purkamaan tilannetta niin, että enemmistö saa jatkaa toimintaansa, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Eli tällaisessa asiassa vedotaan enemmistön tahtoon, mutta kuitenkin enemmistö toimii tuolloin moraalisesti väärin sekä lain vastaisesti, koska esimerkiksi pahoinpitely on rikos aivan kuten kunnianloukkaus.


Näistä asioista tekee sellainen havainto ihmeellisen, että toisaalta toisissa tapauksissa esimerkiksi oppilaskunnalle halutaan oikeus erottaa oppilastoveri koulusta, jos hän häiritsee muita. Tuolloin mennään hiukan liian pitkälle, koska kouluissa pitää olla säännöt sille, kuinka siellä ollaan. Eikä mikään mielivaltainen erottaminen kyllä saa mikään koulun linja olla. Kuitenkin aina välillä on tullut mieleeni sellainen asia, että voisiko joku oikeasti ostaa toisen erottamisen koulusta esimerkiksi tarjoamalla kaljakorin niille, jotka eivät itseä miellytä.


Tällä viitataan jonkin aikaa sitten esitettyyn  voimakkaaseen argumentointiin korkeakoulujen maksullisuuden puolesta. Ja tuolloin tuli sitten eteen sellainen ikävä mielipide, että kaikille saisi antaa potkut, “joilla ei ole kykyä tai edellytyksiä käydä koulua”. Ja tuolloin oli vähän sellainen tunne, että tiettyjä opiskelijoita sekä opettajia alettiin savustaa pois oppilaitoksista, joissa heillä oli opetus- tai opiskeluoikeus. Eli ainoat mielipiteet, joita hyväksyttiin tai näkyi mediassa olivat maksullisuutta puolustavia, ja tuolloin tuotiin tietenkin esiin sellainen asia, että jos vaikka lukukausi maksaisi 30 000 euroa, niin silloin opiskelijat saisivat sellaista parempaa sekä yksilöllisempää opetusta.


Tuolloin varmaan oli tarkoitus se, että jokaisella kurssilla olisi vain yksi tai kaksi opiskelijaa, joille sitten olisi annettu yksityistä opetusta. Tässä tapauksessa tietenkin oli kaikkein paras tapa ikään kuin yllyttää toisia kiusaamaan opiskelijoita ulos koulusta. Muistan silloin erään radio-ohjelman, missä kerrottiin kuinka “teekkareita valmistuu liikaa”. Kun itse ajattelen, mitä tuollaiset puheet tarkoittavat, niin silloin yleensä mieleen tulee se, että olisiko tarkoitus kiusata opiskelijoita ulos koulusta? Kun itse muistelen sen ajan lehtijuttuja, niin silloin tietenkin oli sellainen näkemys, että kaikki yliopistot sekä korkeakoulut alkavat välittömästi periä noita maksuja. Ja miksi kukaan muuta olisi edes voinut ajatella, kun maamme mielipide on jo valmiiksi muutettu sellaiseksi, että kaikki opiskelu on turhaa, jos ei satu olemaan esimerkiksi vuorineuvos.


Jokainen meistä varmaan joskus haluaa olle mielipiteen muuttaja. Mutta se että ihminen haluaa uudistaa jotain, niin silloin tietenkin pitää oppia kestämään kolhuja. Aina välillä eteen tulee sellainen tilanne, missä ihmiset kohtaavat tilanteen, missä heillä on erilaiset näkemyserot muiden ihmisten kanssa. Ja silloin ei auta hyökätä tuollaista ihmistä vastaan väkivallalla. Syy miksi esimerkiksi lehtimiehet sekä poliittiset aktivistit ovat kautta aikojen esiintyneet lehtikirjoitusten muodossa, johtuu siitä, että nuo miehet ja naiset saattoivat joutua hakatuiksi omien aatteidensa sekä mielipiteidensä takia.


Tällainen tapaus oli aikoinaan Emilio Zola, joka kirjoitti artikkelin “J’accuse” eli “Minä syytän”, jossa syytettiin Ranskan hallitusta sekä asevoimia siitä, että se lähetti syyttömän kapteeni Dreyfusin Pirunsaarelle. Kun tuo juttu aikoinaan tuotiin ihmisten eteen, niin sen kirjoittaminen varmaan oli hyvin suurta rohkeutta vaatinut asia. Nimittäin tuolloin tilanne Ranskassa oli se, että maa eli hyvin isänmaallista aikaa.


Ja Zola olisi voitu hakata tai jopa tappaa. Kun noita kirjoituksia ajatellaan, niin silloin varmaan kaikki tietävät, että osa niistä poliittisista tai sen luonteisista kirjoitelmista maksoi tekijänsä hengen. Mutta kun ajatellaan sitä, mitä sana oikeastaan tarkoittaa, niin silloin tietenkin voidaan sanoa, että “sanaa ette voi tappaa, vaikka niiden tekijän surmaattekin”. Nuo kirjoitukset ovat asia, josta monet ihmiset muistetaan, vaikka he päättivät päivänsä jossain kaukaisen haudan ääressä. Kirjoitettu sana on tietenkin sellainen asia, mitä varmaan joku väittää aina valheeksi, mutta kuitenkin kun nuo sanat olivat lehdissä, niin oli aivan sama, ammutaanko niiden kirjoittaja vai ei.


Sanat näkyvät kaikille, ja vaikka niiden takana oli joku “herra tai rouva kaikkitietävä”, niin silti niiden voima säilyi, vaikka niiden kirjoittaja sidottiin kuinka teloituspaaluun. Kun valtion edustajat halusivat osoittaa kovuutta Pariisin kommuunin puolustajien edessä, ja ampuivat heidät seinää vasten, tekivät he noista uhreista samalla sankareita, joista tuli tulevien hirmuhallintojen esimerkkejä. Tässä sitten tietenkin esiin tulee sellainen asia, että nuo ihmiset, jotka antoivat henkensä tuolloin Pariisissa eivät itse ehkä olisi halunneet halunneet tuota “proletariaatin diktatuuria”, jonka piti olla vain välivaihe.


He olivat tuolloin kärsijöitä tai ainakin suuri osa noista ihmisistä oli sellaisia, että heillä oli aihetta protestoida. Mutta sitten joku käytti asetta, ja siitä seurasi sitten tilanne, missä armeija kukisti tuon ryhmän. Kuitenkin voidaan kysyä, että käyttikö asetta joku “Suréten” agentti vai kommuniardien sekaan soluttautunut tavallinen rikollinen, joka halusi aiheuttaa sekasortoa ja paeta sen turvin. Tuo sitten laukaisi tilanteen siten, että aseenkäyttö oikeutti asevoimia käyttämään kovaa väkivaltaa, sekä tietenkin surmaamaan kaikki kommuniardeiksi epäilemänsä ihmiset.


Se oliko tuo tapaus vuodelta 1871 oikeastaan niin selkeästi sellainen, että kommuniardit olisivat olleet syyttömiä on tietenkin sosialistien oma näkemys. Tietenkin tuossa tapauksessa kuoli noin 9000 hallituksen sotilasta, ja se sitten aiheutti sen, että 30 000 pidätetystä vain 7000 pääsi vankilaan. Muut ammuttiin sotilaiden toimesta erään hautausmaan muurilla. Mutta kuten kaikki varmaan tietävät, niin kommuniardien mukana varmasti ammuttiin myös syyttömiä aikuisia sekä lapsia.


Ja kun ajatellaan Marxin asennetta kommuniardin johtoa kohtaan, niin silloin tällöin mietin, että olisiko hän vain halunnut provosoida Ranskan sisäistä hajaannusta moittimalla kommuniardia hellistä otteista. Nuo kirjoitukset missä hän ikään kuin provosoi väkivaltaan voidaan tulkita sellaisiksi, että hän halusi vain aiheuttaa kapinoita Ranskassa, ja tuo väite sitten saisi tukea siitä, että Marx oli Saksan kansalainen, ja hänen isänmaansa oli sodassa Ranskaa vastaan.


Mutta nuo väkivaltaa puolustavat kirjoitukset sitten tekivät hänen luomastaan aatteesta pelätyn sekä vihatun. Ja hänen käsityksensä mukaan työväenluokan diktatuuri oli sellainen, mikä olisi ainoa tapa siirtää päätösvalta työläisille. Mutta kun tätä asiaa ajatellaan jälkeenpäin, niin itse olen joskus miettinyt, että olisiko Marxia olemassa ilman kommuniardia, ja heidän antamaansa uhria? Jos tuolloin ei Ranskan armeija olisi käyttänyt voimaa, niin ehkä “Pääoma” olisi vain yksi kirja muiden joukossa.

Lähteet:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Marx

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pariisin_kommuuni

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksis_Kivi

Kuva 1:

https://www.pinterest.fr/pin/27584616446389359/

https://kirjabloggaus.blogspot.fi/

http://kirjabloggaus.blogspot.fi/p/demokratia-on-loistava-juttu-jos-kaikki.html

Olisiko "Star Trek"-elokuvasta tuttu materian siirtäjä oikeasti edes kaukaisessa tulevaisuudessa mahdollinen?

Tietotekniikan ihmeellisyyksiin kuuluu se, että koko tietokoneiden maailma on keinotekoinen, ja esimerkiksi tietokoneiden näytöillä voidaan tehdä asioita, jotka eivät missään nimessä olisi “reaalimaailmassa” mahdollisia. Ja siksi esimerkiksi elokuvien tekijät hyödyntävät tietokoneita koko elokuvan tekoprosessin ajan. Tietokoneohjelman avulla voidaan luoda esimerkiksi sellaisia trikkikuvia, missä ihminen lentää toisille planeetoille kuin supermies ilman mitään avaruuspukua. Jos “Teräsmies” tekisi tämän oikeasti, niin silloin hänen ihonsa pitäisi olla todella kestävää tekoa, sekä omata todella loistavan kyvyn pidättää hengitystä, koska mikrometeorit iskevät häneen erittäin suurella voimalla, ja samoin matka toisille planeetoille kestää vähintään tunteja, jos hän sitten saavuttaa valon nopeuden.

Toki voidaan hiukan kehitellä tuota “Teräsmies”, ja olettaa että hänen sivilisaationsa olisi vaikka miljoona vuotta ihmistä kehittyneempi, joten hänen elimistöönsä olisi ehkä asetettu eräänlainen sydänkeuhkokone, joka pelkistää vereen kerääntyvää hiilidioksidia takaisin hapeksi ja hiileksi johtamalla sitä esimerkiksi aktiivihiilen läpi. Tuollainen “filtteri” voidaan teoriassa asentaa ihmisen laskimoon, mutta en usko että tähän kukaan suostuu.. Sen avulla voitaisiin ihmisen selviytymisen mahdollisuuksia kehittää, mutta voidaan varmasti sanoa, että tuollaisen huippukehittyneen sisäisesti asennetun sydänkeuhkokoneen sijoittaminen ihmisen sisään voi olla kuitenkin mahdottomuus, koska en usko kenenkään vapaaehtoisesti tällaiseen testiin lähtevän, enkä edes vakavissani usko että tämä laite olisi koskaan asennettu yhteenkään ihmiseen.

Mutta tietenkin voidaan ajatella, että astronauteilla olisi ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa tuollainen verta hapettava väline sisäisesti asennettuna. Tietenkin yksinkertaisin tapa matkustaa toisille planeetoille on laittaa VR-eli virtuaalitodellisuus-lasit päähän, ja sitten katsoa jonkun luotaimen ottamia kuvia tuon taivaankappaleen pinnasta.

Mutta jos palataan taas alussa mainittuun “Teräsmieheen”, niin toki tuollainen lento avaruudessa ilman mitään alusta olisi täysin mahdollinen, jos ihminen jäädytetään absoluuttiseen nollapisteeseen, jolloin hänen elimistössään ei enää tapahdu mitään kemiallisia reaktioita, ja sitten kun tuo jäähdyttäminen tapahtuu, niin tietenkin tuossa tapauksessa pitäisi sitten henkilön ruumis valaa esimerkiksi jääpalan sisään, jotta hänen ihoaan eivät mahdolliset mikrometeorit pääse vahingoittamaan. Kun ihminen on jäädytetty absoluuttiseen nollapisteeseen, niin silloin kaikki kemialliset prosessit ovat loppuneet sekä molekyylien värähtely on päättynyt. Tuolloin ihminen ei tietenkään vanhene ollenkaa, mutta sitten tietenkin tulee ongelmia sen kanssa, että mitä jos kyseinen pakaste tämän jälkeen pitäisi herättää tuosta ruususen unesta.

Eli tuon heräämisen pitää tapahtua todella tarkoin säädellyssä prosessissa, missä ruumiinlämpö palautetaan hyvin hitaasti normaaliksi, ja jossain vaiheessa henkilölle annetaan sähköisku rintaan, jolla hänet sitten saadaan virkoamaan tuosta “kyberunestaan”. Mutta ongelmia tulee sitten, kun henkilö pitää palauttaa henkiin, koska silloin tarvitaan avaruusalusta, joka suojaa häntä tappavalta kosmiselta säteilyltä. Joskus luin kirjan, missä joku “organisaatio” suoritti tällaisen operaation, eli se palautti salaiselta avaruuslennolta palaavat astronautit Maahan niin, että ensin heidät pakastettiin äärimmäisen kylmään tilaan, jonka jälkeen näiden kuvitteellisten henkilöiden ruumiiden ympärille valettiin jäätä, ja heidät syöstiin avaruuteen, minkä jälkeet tuo alus, millä he olivat tehneet matkaa tuhottiin.

Kun nuo jään ympäröimät henkilöt sitten pääsivät Maan lähelle, niin heidät suljettiin satelliitin sisään, johon oli asennettu tarvittavat elintoimintojen palauttamiseen tarvittavat laitteet, ja sitten nämä henkilöt laskettiin Maahan tieteellisissä kapseleissa. Tuossa kirjassa kuvaillut tapahtumat sijoittuivat lähitulevaisuuteen, ja siinä joku valtio lähettää salaisen retkikunnan kohti Triton-kuuta, ja palauttaa tuon miehistön takaisin Maahan, eivätkä he koskaan kykene kertomaan missä he olivat käyneet, koska yhtään todistetta ei koskaan ollut. Eli heidän perheilleen kerrottiin sellainen tarina, että nämä henkilöt olivat olleet tutkimusmatkalla jossain Etelämantereella, joten siksi he eivät voineet edes kertoa mitä olivat nähneet.

Tällaiset tarinat ovat hyvin yleisiä jossain SciFi-kirjoissa, joissa yleensä leikitellään monilla erilaisilla asioilla, joita ei ehkä koskaan edes kyetä tekemään, mutta tietenkin avaruus sekä sen monet mahdollisuudet kiinnostavat tutkijoita sekä tiedemiehiä ja Insinöörejä, ja oletetaan että henkilö työskentelee insinööritehtävissä vaikkapa Etelämantereella, niin hänellä varmaan on aikaa kirjoittaa esimerkiksi loistavia romaaneja, koska tuolla ammattikunnalla ei siellä varmaan kovin paljoa töitä ole, ellei sitten erilaisia järjestelmien toimintaa koskevia tehtäviä lasketa lukuun. Tuolloin syntyy erilaisia villejä ajatuksia, joiden vieminen paperille tai tietokoneelle voisi olla ihan mukavaa. Näet en usko, että kukaan aikuinen jaksaa koko vuotta pelata tietokoneella. Kun puhutaan esimerkiksi tietokoneiden ultrarealistisista simulaatioista, niin silloin varmaan kaikille tulee mieleen elokuva nimeltään Tron, missä ihminen ikään kuin siirtyy tietokoneen sisään.

Tuosta samasta asiasta voitaisiin tehdä joku “Saw-tyylinen elokuva, missä henkilöt pelaavat tietokoneella sekä VR-laitteilla jotain taistelusimulaatioita, ja heidät on sitten samalla istutettu sähkötuoliin, ja kun he sitten ampuvat toisiaan, niin silloin kuolemakin on realistinen. Itse kopioin idean tähän kauhujen simulaatioon elokuvasta “Matrix”, missä ihminen ikään kuin asuu tietokoneen luomassa keinotodellisuudessa. Jos tuo “pelaaja” kuolee tuossa virtuaalisessa maailmassa, niin hän samalla menehtyy oikeasti. Kuitenkin elokuvissa esiintyy myös laitteita, joita ei varmasti heti uskoisi mahdolliseksi. Tai siis teoriassa nämä laitteet ovat aivan mahdollisia, mutta sitten käytännön teknisen toteutuksen kanssa tulee sitten todellisia ongelmia. Yksi niistä laitteista, mitä varsinkin “Star Trek”-elokuvissa esitellään hyvin mielellään on “materian siirtäjä”.

Tuo laite on sikäli täysin mahdollinen, että ihminen voidaan ionisoida, ja ampua hiukkaskiihdyttimellä johonkin tiettyyn kohtaan, mutta ongelmia tulee sitten siinä tilanteessa, kun ihminen pitää kasata uudelleen tuosta ionipilvestä, joka on tuohon kohtaan laukaistu. Tuollainen materian siirrin voisi toimia siten, että ensin vaikkapa ihminen ionisoidaan siten, että hänen ruumiinsa molekyylit lähetetään ionitykillä johonkin pisteeseen, jossa olevat laite sitten pysäyttää nuo ionit, ja sitten robotti asettaa ne samaan järjestykseen, kuin mitä ne olivat ennen lähetystä. Idean tuhon kopioin museo-rakentamisesta. missä jokainen irroitettu kivi numeroidaan, jotta ne voidaan laittaa takaisin samaan järjestykseen.

Tässä kuvitteellisessa  mallissa vain uudelleen kasattava objekti olisi ihminen, joka rakennetaan uudestaan  numeroiduista soluista tai molekyyleistä, mutta tuolloin toimivan tunnistujärjestelmän rakentaminen voi olla vaikeaa, koska tarpeeksi pieniä RFID-siruja ei ehkä edes 4000-luvulla löytyisi aivan jokaisesta varastosta, jotta ne voidaan kiinnittää esimerkiksi aminohappo-molekyyliin tai asentaa jokaiseen soluun, ja sitten robottien kyky järjestää nuo partikkelit olisi huonontunut. Näet tuossa kuvitteellisessa tapauksessa tuo objektin uudelleen rakentaminen tapahtuisi nimenomaan robottien avulla, ja tietenkään tuolloin ei olisi takeita siitä, voidaanko ihminen palauttaa takaisin henkiin.

Tai sitten tuo temppu tehdään, niin että ihmisen solut irrotetaan toisistaan sekä varataan sähköllä, minkä jälkeen ne voidaan sitten lähettää tuollaisen GAUSS-tykin avulla kohteeseen, ja jos nuo solut olisi varustettu nano-kokoisella RFID-tunnistimella, niin silloin tietenkin robotit voisivat koota tuon ihmisen uudelleen. Tuo kokoaminen tapahtuisi nanorobottien avulla, niin että ne asenisivat jokaisen irrotetun solun uudelleen samaan paikkaan, kuin missä se oli ennen kuin  tuo koehenkilö muutettiin ioneista koostuvaksi pilveksi. Kyseinen laite hypoteettinen toteutettaisiin siten, että ensin kohteeseen lähetetään alus, jolla olisi käytössään tarvittava palautuksen käytettävä tekniikka, ja sitten tuo ionisäde lähetetään  kyseisen luotaimen perään.

Mutta tämä tekniikka on vain teoriaa eikä ehkä muutu koskaan todennäköisesti tällaista välinettä valmisteta,  ja siksi noita materiansiirtimiä on olemassa vain elokuvissa. Kuitenkin tuollainen laite voisi toimiessaan olla sellainen väline, mikä mahdollistaa ihmisen matkustamisen tähtiin. Eli tuolloin ihminen muutetaan ionivirraksi, joka lähetetään toiselle tähdelle ionisuihkun muodossa, mutta tuon henkilön kasaaminen uudelleen voi sitten tuottaa todella suuria ongelmia. Joten tuollainen väline ei ehkä ole vielä vähän aikaa mahdollinen, ja tietenkään sen testaamiseen voi olla vaikeaa löytää henkilöitä. Joten tällaiset teknologiset ratkaisut edustavat mitä loistavinta mielikuvitusta, mitä ihminen voi kehittää, ja niistä voi lukea esimerkiksi loistavien kirjailijoiden tekemistä kirjoista, joita saa hankittua lähes kaikkialta.

https://kirjabloggaus.blogspot.fi/

Kirjoitelman kohteena tällä kertaa on kuvitteellisen Solaris-planeetan nestemäinen olio. Voisiko tuollainen yksinäinen ehkä nano-koneista koostuva ameba olla olemassa?

Kirjailija Stanislaw Lemin luoma fantasiaplaneetta Solaris ja sen nestemäinen jättiläismäinen ameba kuuluvat tieteiskirjallisuuden klassikoihin, ja tuossa klassisessa tarinassa eräs astronautti laskeutuu omituiselle planeetalle, missä on vain yksi olento hänen itsensä lisäksi. Tuo olento on valtameren kokoinen ameba, joka tarinan jatkuessa paljastuu älylliseksi olioksi. Kun mietitään tuollaisen elämänmuodon mahdollisuutta, niin tietenkin se saattaa olla niin erikoinen, että sen fysiologisia prosesseja ei voitaisi edes kuvitella olevan millään maapallon pinnalla esiintyvällä elämän muodolla.

Kuitenkin esimerkiksi kasvit muuttavat epäorgaanista ainesta sellaiseen muotoon, että ne voivat sitä hyödyntää, ja tuo epäorgaanisen aineen muuttaminen tapahtuu usein itseasiassa sienen kautta. Eli kasvi elää symbioosissa sienirihman kanssa, joka ensin muuttaa maaperän kivennäisaineet aminohapoiksi, joita se käyttää omissa prosesseissaan, mutta sitten tietenkin sieni tarvitsee energiaa, ja sen tähden se on solminut symbioottisen suhteen kasvien kanssa, jotka luovuttavat sille sokereita.

Vastapalvelukseksi sieni sitten luovuttaa solukkoaan kasville, joka saa näin valmiita ravintoaineita omien solujen muodostumiseen sekä myös turvaa kaikkia matoja sekä muita pieniä eliöitä vastaan. Mutta kuitenkin ongelmia tulee sitten eteen siinä, että tuo legendaarinen jättiläisameba on omalla planeetallaan yksin, ja tietenkin silloin voidaan sanoa, että laji ei ole mitenkään erityisen elinkelpoinen. Tai se ei ole elinkelpoinen maailmassa, jonka me tunnemme. Näet lajien selviytyminen vaatii meidän planeetallamme mahdollisuutta geneettiseen muunteluun. Tätä muuntelua on myös ihmissuvun sisällä, koska esimerkiksi tumma ihonväri suojaa ihmisen soluja tai tarkemmin ottaen DNA:ta voimakkaalta ultraviolettivalolta.

Mutta kuitenkin jos tuollainen yksin planeetallaan elävä ameeba sitten olisi olemassa, niin toki tuon olion perimä joutuisi ainakin tuon planeetan keskustähden säteilyn piiriin, jolloin sen perimä varmasti olisi alttiina vaurioille, jotka voisivat koitua tuollaisen olion kohtaloksi. Eli vaikka mitään luonnollisia vihollisia ei tuolla oliolla sitten olisikaan, niin sen perimä kuitenkin jossain vaiheessa rappeutuisi, niin että sen elinmahdollisuudet vähenisivät. Tai sitten kyseessä voisi olla oikeastaan polyyppi-yhdyskunnan kaltainen olio, jonka olisi joukko itsenäisesti toimivia olioita, jotka muodostaisivat sitten valtavan makro-kokonaisuuden. Tuollainen yhdyskunta-eliö voisi olla teoreettisesti vaikka ikuinen.

Tuolloin sen jokainen solu toimisi erikseen yksilönä, mutta kuitenkin tuo toiminta olisi aina kohdennettu yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Tuollainen eliöyhteisö voisi olla olemassa jollain planeetalla, mutta sen ongelma olisi se, että jos se kohtaa esimerkiksi viruksia sekä muita bakteereja, niin silloin nämä vieraat oliot voivat teoriassa tuhota tuon yksinäisen ameeban melko nopeasti. Näet jos olento on yksin jollain planeetalla, niin silloin sille ei kehity mitään immuunipuolustusta. Ja silloin sen päivät ovat luetut, koska jos sen solumassan seassa alkaa liikkua viruksia, niin tuollainen olento varmasti kuolisi, koska virukset tarttuisivat sen jokaiseen soluun

Mutta varsin mielenkiintoisen ajatuksen olen myös tuollaisesta nestemäisestä jätistä muodostanut. Se ei ehkä olisi samalla tavoin elävä kuin esimerkiksi maapallolla tavattavat amebat sekä meduusat. Tuollaisen olion alkuperä voisi aivan hyvin olla pii-pohjaisissa nanotekniikkaa hyödyntävissä koneissa, joiden tarkoitus voisi olla esimerkiksi jonkin kuvitteellisen humanoidien aluksen vaurion korjaamista varten luodun järjestelmän osa, jonka tuo hypoteettisen aluksen miehistö olisi ehkä hylännyt. Tuolloin aluksen runkoon tullut vaurio voitaisiin korjata nano-koneiden muodostamalla tahnalla, joka itsekseen etsii vaurioita, ja sitten peittää ne tällä melko paljon liimaa muistuttavalla magneettikenttien avulla ohjattava silikonilla.  

Tuollainen piistä sekä raudasta koostuva nanotekniikkaa hyödyntävä "älymassa" voidaan varustaa sen sisään upotetuilla ohjaus-yksiköillä, jotka ohjaavat tuota massaa eteenpäin. Piistä koostuvat nanokoneet voidaan valmistaa hyvin pienissä tuotantolaitoksissa, ja niistä käytetään nimeä "ferrosilikaatit", eli kyseessä on piipohjainen molekyyli, joihin on liitetty rauta-atomeja. Kyseinen aine muistuttaa siis ulkoisesti melko paljon silikonia, mutta on sitä paljon käyttökelpoisempaa. Ja tuon massan sekaan on upotettu noita magneetteja, joilla muotoa ohjataan paikasta toiseen.  

Ja jos tuo kuvitteellinen nano-koneryhmä olisi sitten hylätty jollekin planeetalle, niin se voisi kasvaa niin suureksi, että lopulta nuo nanokoneet peittävät koko taivaankappaleen. Syy tähän voisi olle se, että jos noiden koneiden tuotantoyksiköt kulkevat mukana, niin silloin tuo kone saattaisi saada päähänsä alkaa kasvamaan.

Nuo tuotantoyksiköt eivät välttämättä olisi mitään kovin suuria, vaan ne olisivat enemmänkin ehkä sokeripalan kokoisia kemiallisia reaktoreita, joiden tehtävänä olisi valmistaa lisää noita molekyylejä, jotka olisivat tuon nanotekniikkaa hyödyntävän ratkaisun pohjana. Ja tietenkin niiden pitäisi myös valmistaa sellaisia nanokokoisia älysirulla varustettuja sähkömagneetteja, joilla sitten tuota massaa voidaan ohjata.

https://sites.google.com/view/solariskirjoitelma/etusivu

http://solariksenjattti.webnode.fi

David Morrellin kirjoittama "Ruusun veljeskunta" ("Brotherhood of the Rose", 1983) kertoo kahdesta agentista, jotka kääntyvät kouluttajaansa vastaan, sekä mutkikaasta isäsuhteesta.

David Morrellin kirjoista ensimmäinen, jonka luin oli nimeltään ”Ruusun veljeskunta” (Brotherhood of the Rose, 1983). Tuossa kirjassa on kaikki ne ainekset, jotka tekevät siitä melko vakuuttavan oloisen agenttikirjan, missä tietenkin on paljon väkivaltaa, mutta kuitenkin kirjassa on hiukan normaalia syvällisempi aspekti, joka ilmenee esimerkiksi sen päähenkilöiden henkilöllisyyden sekä identiteetin luomisessa. Kirjan varsinainen päähenkilö on koulukodin sekä erään toverinsa kautta CIA:han ajautunut ”Saul Chrisman”, joka on kuulemma juutalainen, ja sitten tietenkin tuon identiteetin pohjalta voitaisiin ajatella niin, että hän saattaisi olla jonkun sotarikollisen poika, ja juutalaisen identiteetin piti sitten suojella häntä siltä, että tuo mies alkaisi kysellä menneisyytensä perään.

Hänet vie CIA-miesten vaikutuspiiriin eräs toinen koulukotipoika ”Christopher ”Chris” Kilmoonie”, jonka salaperäinen ”Elliot” on ottanut huostaansa sekä valvontaansa. Kirjan sisältö ei etene kronologisessa järjestyksessä, vaan keskellä on pitkä kuvaus noiden miesten kouluajoista, sekä siitä miten he ajatuivat ”vihreisiin baretteihin” ja siitä CIA:han erään karkausta koskeneen tapauksen yhteydessä sattuneiden pahoinpitelyiden kautta. Eli tuo Elliot sitten vei noille pojille karkkirahaa, ja kun he sitten olivat matkalla kohti automaattia, niin he joutuivat hakatuksi, ja muutenkin tuon Morrellin luoman miehen toiminta ei ole mitenkään lastensuojelun hyväksymää, ja itse kyllä olen joskus miettinyt sitä, kuinka hän tuossa kirjassa luo nuo parit, mitä hän käyttää omina ”hitmaneinaan”.

Hän ikään kuin valitsee nuo taisteluparit niin, että noiden poikien ominaisuudet täydentävät toisiaan, ja se tietenkin tekee heistä erittin läheisiä. Ja sittten Elliot tietenkin vielä esiintyy pojille heidän hyväntekijänään, mikä tekee koko kirjan juonesta hiukan inhottavan. Hän tietenkin on luonut Chrisin isälle taustan lentäjänä, joka on kuollut koelentäessään huippusalaista pommittajaa Japanissa. Morrell esittelee tuota hahmoa melko tarkasti, mutta samalla hänen kirjastaan puuttuu päähenkilön ”Saul Chrismannin” henkilöhistoria lähes täysin. Tuolta puolen katsoen hän ei kovin täydellistä henkilöhahmoa ole luonut, vaikka tuo mies on tietenkin kirja päähenkilönä. Tuossa kirjassa pohditaan sitä, mikä on valtion moraali, kun se haluaa antaa ihmiselle valtaa päättää toisen puolesta tämän elämästä. Ja tuon kirjan pahan isäpuolen eli Elliotin esikuvana on todennäköisesti CIA:n vastavakoilun päällikkö James Angelton, joka kuitenkaan ei varmasti tällaista uskaltaisi tehdä.

Tuon kirjan ideana on se, että tuo vastavakoilun päällikkö kouluttaa koulukotipojista omia palkkamurhaajiaan, joiden tehtävänä on ikään kuin ”poistaa” valtion hallinnosta ihmisiä, jotka vaarantavat CIA:n, mutta kirjan juoni on melko erikoinen, koska siinä sitten paljastuu sellaisia asioita, että tuo mies on myynyt noita palveluksiaan myös muille ihmisille kuin CIA:lle. Ja kirjassa tietenkin esiintyy koko joukko erilaisia taisteluvälineitä, joiden hankkiminen ei varmasti oikeassa elämässä olisi kovin helppoa, vaikka ihmisellä olisi suhteita.

Myös osa noiden kirjojen henkilöiden toiminnasta on täysin absurdia, kuten se kun tuo Chris sitten vuokraa lentokoneen tallelokerosta ottamillaan rahoilla, ja lentää velipojan luokse kalliovuorille. Siinä sitten Morrellilta on unohtunut, että lentäjän pitää aina tehdä lentosuunnitelma ennen lentoon lähtöä, jonka jälkeen hänen pitäisi sitten vielä seurata tekemäänsä suunnitelmaa. Ja tietenkin tuo lentokone on vuokrattu CIA:n luomalla henkilöllisyydellä, ja tuo lentäjä on näyttänyt CIA:n antamaa lentolupakirjaa.

Ja kuten varmaan arvaatte, niin tulos sitten on melko erikoinen, koska hän ei ole mitenkään miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että häntä varjostetaan esimerkiksi TR-3B ”Dragon lady”-vakoilukoneella. tässä skenaariossa vakoilukoneen kamera kohdennetaan tuohon Cessnaan, ja sitten tuota konetta seurataan noin 10 000 metriä niiden päältä. Myös tuota kohtausta ennen oleva pankkikohtaus, missä ”Chris” hakee noita rahojaan on hellyttävä, kun hän esittää henkilökorttinsa, ja sitten häneltä kysytään tunnussana. Se sitten tietenkin on jokaisen pankkivirkailijan velvollisuus, ja koskaan kukaan noista virkailijoista ei raportoi millekään USA:n tiedustelulaitokselle kuten FBI:lle, paikallisen poliisin ATARI-ryhmälle tai DEA:lle, jotka varmaan ovat kiinnostuneita siitä, mitä ihmiset tallettavat pankkeihin.

Samoin CIA:n kirjanpitäjät ovat tietenkin sellaisia, että he eivät mitenkään seuraa pimeiden operaatioiden rahoitusta, joten nuo agentit, joiden koodinimet ovat ”Romulus” ja ”Remus” voivat pimittää tuota rahaa näistä operaatioista. Huomatkaa myös miten esimerkiksi kirjassa kuvaillaan Krav-Magaa, eli sillä muka sitten tehdään noista agenteista voittamattomia. Kun sitten paljastuu se kauhea asia, että Elliotilla on muitakin poikia palveluksessaan, niin silloin tietenkin seuraa järkytys. Mutta kaikista näistä asioista huolimatta on tämä kirja sitten melko hyvää luettavaa. Kuitenkin siinä on hiuka kliseitä, jotka saavat sen hiukan hymyilyttämään ainakin itseäni, ja niin varmaan kaikissa muissakin vakoilukirjoissa on.

kirjabloggaus.blogspot.fi

Koodeista sekä kirjoista ja niiden merkityksestä

Kaikki tietävät, että teksteihin sekä kirjoituksiin on peitetty joskus piilomerkityksiä. Tuota grafiikkaan piilotettua piilomerkitystä kutsutaan kryptografiaksi, missä esimerkiksi kirjan nimi tai joku taulu merkitsee paljon muuta, kuin sitä että kyseessä on koriste. Kun jonkun yhtiön johtaja saapuu työpaikalleen, niin tietenkin hänen pitää tietää salasanansa, jolla tuo henkilö sitten pääsee kirjautumaan järjestelmään. Tietokoneisiin liittyvänä sanana termi kryptografia tarkoittaa menetelmää, missä kuvien tyhjiin bitteihin upotetaan sähköpostilla lähetettävä viesti, jolloin se voidaan tehokkaasti salata.

Yleensä kryptausohjelmaa käytetään erillään varsinaisesta sähköpostista, ja yleensä sen avulla salataan asiakirjoja, joita lähetetään sitten sähköpostin liitteinä, ja tuolloin on tärkeää, että kyseinen dokumentti käyttää normaaleja päätteitä, kuten PDF tai ODT yms, Kryptologiset ohjelmat, jotka käsittelevät laajoja dokumentteja kirjoittavat usein tuon kryptatun viestin kuvatiedostoihin, joten niiden kanssa käytetään usein normaaleja JPEG-päätteitä, mitä yleensäkin käytetään kuvissa.

Syy siihen miksi viesti kannattaa upottaa kuviin, on se, että niiden koko on niin suuri, että tuo teksti bittien lisääminen nolla-alueelle ei silloin paljastu, muuten kuin vertaamalla tiedostojen kokoa tarkasti keskenään. Ja kun viesti puretaan, niin silloin tietenkin riittää, että se avataan purku-ohjelmalla, mihin syötetään ainostaan salausavain.  jolloin reititin ei suoraan poimi tuota viestiä NSA:n palvelimelle, vaan siinä olevan valvontaohjelman pitää silloin tunnistaa viestin sisältämästä koodista, se että tuo viesti on kryptattu.

Tämä tietenkin vie jonkin verran lisää aikaan, kun reitittimen ohjelmisto sitten valitsee, että ottaako se viestin tarkempaan tarkasteluun vai jättääkö se sen huomiotta. Esimerkiksi seinälle ripustettu Nelimarkan taulu tai sen nimi voi olla tuon henkilön kirjautumistunnus järjestelmään. Tai hyllyyn laitettu kirja voi olla merkkinä siitä, että henkilö on esimerkiksi valittu johonkin jengiin. Kun huoneita tai tiloja salakuunnellaan tai siellä tapahtuvaa toimintaa valvotaan muuten, niin totta kai järjestelmän johtajien pitää tietää, että milloin tuossa huoneessa tai tilassa on valvontateknologia päällä.

Tuollainen merkki voisi 1930-luvun kommunistilakien vallitessa  olla esimerkiksi Stephen Kingin "Tulisilmä"-teos, jonka nimi saattaisi merkitä esimerkiksi sitä, että johonkin ryhmään tuodaan sellainen "leijonan silmä", jolla tietenkin tarkoitetaan tuohon ryhmään tuotavaa reservin upseeria tai muuta vastaavaa henkilöä, jonka on vain "aivan pakko" kertoa kaikki omalle esimiehelleen. Toki tuollainen tiedottaja voi toimia esimerkiksi jonkun MC-kerhon laskuun, ja kertoilla sitten noille mopomiehille sellaisia asioita, kuin jos joku tuosta ryhmästä sitten on lähdössä karkuteille. Kun salainen poliisi valvoi tiloja esimerkiksi Neuvostoliitossa, niin silloin tietenkin piti nuo tarkkailun kohteena olevat tilat olla KGB:n tiedossa, jotta heidän salaiset keskustelunsa eivät sitten paljastuisi alaisille, kun esimiehet keskustelevat omista asioistaan.

Kun puhutaan tuollaisen tiedottajan ongelmista esimerkiksi esimieheensä nähden, niin silloin tietenkin pitää muistaa sellainen asia, että tiedottajan ei ole mitenkään hyvä olla kovin hyvin koulutettu tehdäkseen tuota työtä. Jos tiedottaja on esimerkiksi tekniikan tohtori tai joku muu vastaava henkilö, niin silloin hänen siirtämisensä toiseen kohteeseen ei käy aivan kuin elokuvissa noita asioita tehdään.

Tuo työpaikka pitää olla sellainen, että sinne saisi sitten siirrettyä tuollaisen alaisen ilman turvatarkastuksia, ja samoin kouluttamattoman työntekijän irrottautuminen työtehtävistä on helpompaa, kuin esimerkiksi arkkitehdin irrottautuminen omista projekteistaan. Kun tarkastellaan sellaista asiaa, kuinka tiedottajan sitten joskus oikeudessa käy, niin silloin voidaan ottaa eteen tilanne, missä asianajaja kysyy tällaiselta hyvin pitkiä tarinoita kertoilevalta todistajalta, että "miten te kaiken tuon sitten näitte, ja oletteko saanut mitään etuja tästä todistuksestanne?".

Tässä tilanteessa voi eteen tulla hiukan nolo punastuminen, todistajan kertoessa saaneensa lahjaksi uuden skootterin tai Thaimaan loman. Kun tiedottajan elämää mietitään sen kautta, että hän ei kovin koulutettu ollut, niin silloin tietenkin se lisäsi sitten hänen riippuvuuttaan tuosta johtajastaan, ja tuo tietenkin sitten aiheutti sen, että hän halusi olla tälle mieliksi, jotta ei joutuisi epäsuosioon. Se olisi varmasti merkinnyt sitten tuon henkilön etuoikeuksien loppumista.

Mutta tuo avustajien kouluttamattomuus sai aikaan sen, että heidän piti sitten varoa, jottei mikään sitten häiritse heidän työtään. Tuon takia heillä ei mitään muuta tuossa kirjahyllyssään ollutkaan kuin se yksi kirja, tai sitten joku ikivanha Pravda, jossa oli tankin kuva, ja sen vieressä oli tietenkin tuollainen ruskeaan haalariin pukeutunut nokinaamainen mies, joka kuulemma esitti asunnon haltijaa, ja tuon kuvan tarkoitus oli sellainen, että siitä sitten väännettiin ne jutut, joita käytettiin tiedon hankintaan, ja ilmiantoihin houkuttelemiseen.

avoimenkoodinmaailma.blogspot.fi

Stephen Kingin "Tulisilmä" (Firestarter, 1980) on ikään kuin "Carrien" uusinta, mutta sen tapahtumat sijoittuvat hiukan laajempaan mittakaavaan

Stephen Kingin Tulisilmä (Firestarter, 1980) on sellainen Kingin teos, jossa hän on ilmeisesti ikään kuin toistanut kuuluisamman romaaninsa "Carrien" teemaa, missä nuorella tytöllä on telekineettisiä kykyjä, hän pystyy sytyttämään tulipaloja pelkän ajatuksen voimalla. Hän ei kuitenkaan kykene hallitsemaan tuota lahjaansa, ja siksi hän on isänsä kanssa pakomatkalla. Tuossa kirjassa hänen perheensä on vähän erikoinen, koska tuon tytön isä on taitava mielenhallitsija, ja hänen äidillään on telepaattisia kykyjä, jotka tietenkin jäävät tuon Charlie-tyttösen lahjojen varjoon. Tuossa kirjassa he sitten joutuvat isänsä kanssa hallituksen salaiseen laboratorioon jota kutsutaan "Verstaaksi". Ja sitten eräs hallituksen agentti ampuu tytön isän, ja hän tuhoaa koko laitoksen.

 Tuo kirja on Kingin varhaisempaa tuotantoa, joten siksi kai se on hiukan kömpelö, ja varsinkin lopussa, missä Charlie kävelee Rolling Stone lehteen kertomaan tarinaansa on hiukan naiivi. Mutta kuten huomaamme, niin Kingillä eli kirjan kirjoittajalla on samanlainen ajatusmaailma kuin noitien metsästäjillä, missä naisilla ja tytöillä on erittäin vahvat parapsykologiset kyvyt, ja uskoisin että sekä "Carrieen" että "Tulisilmään" on antanut vaikutteita esimerkiksi juuri 1980-luvulla esiin tulleet "Stargate"-ohjelman, MKULTRA:n sekä "Project Bluebookin" kaltaiset tutkimukset, joissa testattiin oikeasti ihmisten perapsykkisiä kykyjä.

Jälkimmäinen on muuten lähinnä Stealth-teknologiaa tutkiva projekti, missä tehdään pohjatutkimusta erilaisten tutkassa näkymättömien lentokoneiden luomiseksi, ja "Stargate" taas on psykologinen tutkimusohjelma, jolla etsitään vihollisen agentteja yhteiskunnasta mutta kun puhutaan tuon kirjan nimestä, niin ihmettelen, miksi sana "firestarter" eli "tulialoittaja" on suomennettu "tulisilmäksi", joka on englanniksi "fireeye" Tuolle sanalle muuten ei löydy täydellistä vastiketta suomen kielestä.

Noiden valtion suorittamien PSI- eli telepatiaa koskevien tutkimusten tuloksista on aina välillä keskusteltu, ja kuten varmaan arvaatte, niin telepaattinen yhteys tutkijan sekä tutkittavan välillä katosi, kun he eivät olleet näköyhteydessä toisiinsa. Samoin pitää huomauttaa, että esimerkiksi kun käytettiin noita tuota testiä varten suunniteltuja erikoiskortteja, joihin oli piirretty muita kuin normaaleja pelikorttien kuvioita, niin silloin tulokset olivat ristiriitaisia. Mutta kun nuo koehenkilöt pelasivat normaalisti esimerkiksi korttia, niin silloin taas tulokset olivat parempia, joten voidaan kyllä sanoa, että tämä telepatia on oikeasti ihmisen elekielen arvioimista, ja elekieleen kuuluvat myös äänensävyt sekä parasympaattisen hermoston antamat signaalit, kuten nenän alapinnan hipaiseminen sormella, kun ihminen valehtelee, tai hänen käsiensä tärinä sekä hikoilu ja jatkuva asennon vaihtaminen ovat selvä merkki siitä, että hän kokee olonsa epämukavaksi.

 Äänensävyn muuttuminen kertoo myös siitä, jos henkilö on menossa paniikkiin, ja tuota keinoa esimerkiksi DIA on käyttänyt paljastaessaan asevoimien työntekijöitä, jotka ovat esimerkiksi olleet suhteessa KGB:n seksiagentteihin. Eli noilla naisilla väitettiin olevan satiaisia tai HIV, jonka jälkeen seurattiin sitä, kuinka joidenkin kuluttajien ääni kohosi falsettiin, tai he sitten ryntäsivät sukupuolitautitestiin. Samaa tekniikkaa on käytetty muuten siihen, kun on käräytetty armeijassa palvelleita patruunavarkaita, eli joidenkin henkilöiden kotipaikkakuntien ampumaradoilta on tuossa tarinassa löytynyt sitten hylsyjä, jotka ovat valtion merkitsemiä, ja joiden antaminen siviileille on kiellettyä.

Tuolloin seurataan sitä, että kenen kädet alkavat vapista. Mutta kun puhutaan esimerkiksi siitä, että joku voisi sytyttää tulipaloja ajatuksen voimalla, niin silloin kyllä ite olen hiukan skeptinen tämän asian suhteen. Tai sitten voidaan leikkiä ajatuksella, että ihmisen hermosto voisi antaa niin voimakkaan sähköiskun, että syntyy jonkinlainen valokaari, mutta kute tiedämme, niin se ei aivan jokaiselta matti meikäläiseltä suju. Tuo vaatisi sitä, että ihmiseen siirretään geeni, joka ohjaa sähköankeriaan tai sähkörauskun hermoston tai sähköelinten kehitystä, niin että ihminen voisi kehittää tuollaisen valokaaren. Molemmat kalat voivat kehittää niin voimakkaan sähkövirran, että esimerkiksi paperi syttyisi palamaan, jos tuo eläin eläisi maan pinnalla.

Tai sitten ihmiseen pitää asentaa implantti, joka kykenee lähettämään mikroaaltoja, joilla saadaan aikaan sellainen ilmiö, missä ihminen ikään kuin kykenee sytyttämään tulipaloja pelkällä tahdonvoimalla, vaikka todellisuudessa kyseessä olisi ehkä ranneluuhun asennettu implantti, jota henkilö ohjaa aivosähkökäyrän välityksellä. Tuollainen luun sisään asennettu mikroaaltolähetin voidaan varustaa plutonium-paristoilla, ja sen antenni voidaan kiinnittää ranteeseen, ja sen ohjausyksikkö tuon henkilön hermostoon.

 Ja sitten hänen pitää vain ajatella sanaa, jolla tuo ase saadaan laukeamaan, ja mikroaaltojen tietenkin pitää lähteä sykäyksittäin tai ryöppynä, jolloin henkilön oma käsi ei vammaudu, tai sitten implantti voidaan asentaa hänen kallonsa sisään. Mutta itse kyllä olen sitä mieltä, että tällaine väline saattaisi olla ainoastaan jonkun Sidey Gottliebin kaltaisten ihmisten midstromingin tuotteita. Kun puhutaan Kingin tekemästä kirjasta, niin silloin tietenkin voidaan sanoa, että tällainen tekniikka on varmasti tuota kirjailijaa kiinnostanut, ja itsekin koen tuollaiset vempaimet sekä muun vastaavan toiminnan hyvin kiehtovana asiana. Ne ovat innoittaneet monia kirjailijoita ennen Kingiä ja hänen jälkeensä on myös tuleva paljon kirjailijoita, jotka näistä asioista kirjoittavat.


kirjabloggaus.blogspot.fi

Mitä tapahtuisi jos henkilön asema yhteiskunnassa määräytyisi ennen syntymää?

Olento on filosofiassa kohde, johon tarkastelu kohdistuu. Eli se voi olla elävä tai eloton, ja tässä olio tarkoittaa yhteiskunnallista toimijaa, jonka paikka yhteiskunnassa määräytyy ennalta kuten se määräytyi muinaisessa Egyptissä sekä kaikissa absoluuttisissa monarkioissa, joissa hallitsija on ympäröity aatelisten renkaalla, jonka tehtävänä on hänen puolustamisensa. Nuo aateliset saavat sitten hyötyä sekä erilaisia etuja tuosta tehtävästään, kuten oikeuden jakaa tuomioita tavallisen kansan parissa. Kuten tiedämme, niin Ludvig XIV:n kaltaiset ihmiset ovat olleet ja aina tulevat olemaan vallan henkilöitymiä, ja heidän asenteensa valtioon on yksinkertaisesti "valtio olen minä". Sen takia he eivät ehkä aina kovin pidettyjä ole, ja aina pitää muistaa, että nuo äärimmäiset despootit eivät ole yksin valtion johdossa, vaan heillä on tukenaan aatelisten verkosto, joka tukee tällaista monarkkia aseellisella voimalla.  

Kreikkalaisilla aakkosilla merkityt alfa, beeta, gamma, delta sekä theeta olennot voivat olla todellisuudessa mielenhallinnan avulla luotuja yhteiskuntaluokkia. Eli kun olennolle kerrotaan heti syntyessä, että hän on ”alfa”, niin silloin hän tietenkin koko elämänsä tulee toimimaan kuten ”alfan” tulee toimia. Jos hänelle vain kaiken aikaa kerrotaan, miten hän on ikään kuin lähempänä täydellistä kuin muut ihmiset ovat, ja samalla ikään kuin annetaan oikeus komennella toisia, niin mitään hyvää tuosta ei sitten koskaan synnyt.

Eli tuolloin kyseinen henkilö alkaa pitää itseään muita parempana, sekä opetella komentamaan muita, mutta samalla se että hän ei mitään tee itse tekee hänestä riippuvaisen muista. Jos taas ihmiselle kerrotaan sellainen asia, että hän on ”delta” eli olio, jonka ainoa tehtävä on puolustaa yhteiskuntaa sekä sen johtoa kaikin mahdollisin tavoin, niin silloin luodaan erittäin vaarallinen toimija, joka voi irti kontrollista riistäytyessään aiheuttaa todella vakavia vaaratilanteita. Jos ajatellaan että koko tuota yhteiskuntaa johtaisi ”alfa”-kansalaisten ryhmä, niin silloin tietenkin ”deltan” pitää sitten jotenkin tunnistaa tuo ”alfa” jostain merkistä, jotta hän sitten tietää ketä totella.

Usein tuollaisessa yhteiskuntamallissa ankarimpia tuomioita jakaa nimenomaan ”alfa”, jonka vastustaminen on tietenkin kaikkein pahin rikos, mitä tuossa yhteisössä voidaan tehdä. Jos ”alfan” asema kyseenalaistetaan, niin tietenkin siitä seuraa se, että he jäävät ilman erivapauksiaan, ja se sitten tietenkin aiheuttaa heille kaikkein pahimman tilanteen, mitä arvata saattaa. Tuollaisessa yhteiskunnassa tietenkin on olemassa myös jokaisen yhteiskuntaluokan eli ”kastin” sisäinen kuri, jonka avulla yhteiskuntaa hallitaan. Ja tuollainen yhteiskunta tietenkin oli todellisessa elämässä intialainen kastilaitos, jossa ihmisen paikka määräytyy siitä, millaiseen perheeseen hän sattuu syntymään. Tuon järjestelmän tarkoitus on suojella yhteiskunnan johtajiksi itseään ylentäneiden ihmisten salaisuuksia. Ja tietenkin tuollainen yleneminen tässä järjestelmässä tapahtuu alijärjestelmän kautta. Siinä jokaiseen pääkastiin sisältyy sitten saman verran alikasteja, joilla suojataan ylempää kastia.

Kyseisessä järjestelmässä yleneminen tapahtuu siten, että jokainen kastin jäsen käyttää ensin komentoja alempana omassa kastissaan olevia henkilöitä kohtaan, ja sitten hän siirtyy alemman kastin ylimmältä portaalta ylemmän kastin alimmalle portaalle. Eli tuollainen järjestelmä on ikään kuin olemassa esimerkiksi armeijoissa, joissa aliupseeri voi yletä upseeriksi sotilasmestarin arvon kautta, josta hän sitten ylenee vänrikiksi. Tuo raja oli ennen ylhäisen ja alhaisaatelin raja, eli alhaisaatelin ylintä arvoa voidaan verrata sotilasmestarin arvoon.

Tuolla tavoin tuo mies eristetään käskettävistään, ja joissakin muinaisissa armeijoissa oli tapana se, että jos henkilö pääsi kohoamaan tuossa järjestelmässä, niin silloin tuossa kohtaan, missä aliupseerin arvoja vastaavat arvot merkittäviksi arvoiksi piti henkilön kuolla, jotta hänen poikansa sitten ei kuullut, miten mukavia nuo ritarit sitten olivat kaikille muille. Eli tuolloin ylennyksiin tuli sitten katko, jotta tuon korotettavan suvun poika ei koskaan kokisi mitään nöyryyttävää, eikä näin ollen kantaisi kaunaa valtion johtoa kohtaan.

Kyseinen asia sitten merkitsi sitä, että ”upseereilla” eli ylemmillä kasteilla ei myöskään ollut mahdollisuutta keskustella tavallisten ihmisten kanssa, ja tietenkin upseerien velvollisuus oli ja on oikeastaan edelleen puolustaa yhteiskunnan johtavaa voimaa. Kun ajatellaan spartalaista yhteiskuntaa, jossa valta oli filosofeilla, joilla tuossa yhteiskunnassa tarkoitettiin kasvotonta komentojärjestelmää, niin tietenkin sotilaat olisivat voineet heitä jotenkin uhata, jos heillä olisi ollut aikaa miettiä tekojaan vähän enemmän.

Tässä sitten tarkastellaan yhteiskuntaa, josta osa on ikään kuin ”varastettu” kirjasta ”Uusi uljas maailma”, ja osa taas olisi ehkä spartalainen yhteiskunta. Tuolloin kuitenkin tulisi varmasti eteen sellainen tilanne, missä sotilaiden oli harjoiteltava jatkuvasti, jotta he pääsisivät nousemaan sotilaiden järjestelmässä. Tietenkin yhteiskunnassa oli tuolloin muunkin tasoisia filosofeja, kuin vain noita ”alfoja”, joilla oli yhteiskunnassa sitten täydellinen komentovalta. Ja vain ”alfoilla” on tuossa yhteiskunnassa antaa kuolemantuomioita.

Eli tuollaisessa äärimmäiseen kuriin perutuvassa yhteiskunnassa pitää jokaisen ihmisen tietää asemansa, sekä sen ketä hän saa käskeä ja kuka saa häntä itseään käskeä. Intialaisessa kastijärjestelmässä ”brahmanin” eli koko laitoksen ylimmän käskijän käsky etenee järjestelmässä siten, että välissä on paljon ihmisiä, jotka vain välittävät niitä toisille. Ja se sitten tietenkin tekee ”brahmanista” erittäin vaikeasti löydettävän, koska hänen sekä käskyketjun toteuttajan osan välissä saattaa olla tuhansia ihmisiä, ja kun käskyn antajaa halutaan jäljittää, niin silloin pitää jäljittäjän jäljittää tuota käskyn antajaa henkilö henkilöltä, ja tuolloin yksikin henkilö, johon ei saada yhteyttä saattaa aiheuttaa sen, että brahmaani katoaa.

Kun tuota kastilaitosta tarkastellaan lähemmin, niin silloin törmätään ilmiöön, missä jokaiseen kastiin sisältyy oma ”brahmaani”, joka siirtää käskyn ylemmältä kastilta alemmalle portaalle. Ja tuolloin käsky ei välttämättä ole annettu puhutulla kielellä, vaan esimerkiksi tappomääräys voidaan antaa sanomalla henkilön nimi sekä laittamalla esimerkiksi ”Kali”- jumalan patsas pöydälle. Tuolloin käskyn saaja tietää, miten toimia tuon henkilön kanssa, jonka nimi sanotaan. Samoin henkilö osoittaa arvonsa mainitsemalla esimerkiksi sen, että jonkun jumalan kuva on pesemättä tai tekee jotain muuta vastaavaa. Mutta kuten tiedämme, niin tuollainen kastijärjestelmä on ollut melko yleinen absoluuttisissa monarkioissa, joissa kuningas oli ikään kuin valtion henkilöitymä, ja häntä suojattiin monimutkaisilla ylennysjärjestelmillä, joissa esimerkiksi kreivin piti päästä pääkaupungin kreiviksi, jotta hän voisi odottaa saavansa ylennyksiä.

pimeakronikka.blogspot.fi

Clive Cusslerin "Nostakaa Titanic!" (Raise the Titanic, 1978) on kirjoittajan ensimmäinen romaani, missä esitellään sankari nimeltään Dirk Pitt

Clive Cusslerin "Nostakaa Titanic" (Raise the Titanic, 1978)on kirja, joka ansaitsee paikkansa ihmisten hyllyssä. Se on hyvin viehättävä kuvaus siitä, kun joku supervalta alkaa kehittää erityistä asetta, millä se pystyy tuhoamaan kohti tulevia ohjuksia. Ideana kirjassa on se että USA:n asevoimat alkaa luonnostelemaan sellaista kaiutinta, millä voidaan luoda teräksen kova paineaalto.Kun Neuvostoliiton ohjukset osuvat tuohon teräksenkovaan paineaaltoon, niin silloin ne räsähtävät kappaleiksi. Itse kyllä hiukan ihmettelen, että mihin tuo USA:n tutkijaryhmä sitten tarvitsisi kirjassa mainittua "Byzanium-alkuainetta"? Kirja on ensimmäinen Dirk Pitt-romaani, ja siinä tietenkin vilisee erilaisia syvänmeren tutkimusvälineitä, mutta muuten tulos on melko paljon Alistair Macleanin romaanien kaltainen.

Eli tuon "Sisilialaisen projektin" onnistumisen kannalta tuo Titanicin nosto on ikään kuin pelkkää temppuilua, koska tuon kaiuttimen tarvitseman energian tuotantoon riittää aivan tavallinen sähköverkko. Tuon laitteen ideana on se, että voidaan kehittää ääniaalto, joka on kiveä kovempi. Ja itseasiassa esimerkiksi voimakkailla brisanttisilla räjähteillä kuten RDX:llä voidaan aikaansaada vastaava efekti, kuin metallisilla kalvoilla varustetuilla kaiuttimilla.

Tuossa räjähteillä toimivassa mallissa nuo RDX-panokset asetetaan telineissä oleviin putkiin, ja sitten nuo räjähteet laukaistaan oikealla hetkellä, jolloin sitten ilmakehässä etenevä paineaalto saa aikaan sen, että esimerkiksi lentokone voi pudota. Kun puhutaan esimerkiksi ääniaallosta, niin kyseessä on oikeastaan painerintama, joka etenee väliaineessa. Tuon ääniaallon nopeus ilmassa on vastaava kuin räjähteen sisällä etenevän palorintaman, ja siksi voidaan sanoa, että ääniaalto voi edetä ääntä nopeammin. Tuollaista painerintamaa joka etenee yli äänennopeuden kutsutaan "shokkiaalloksi". Joten toteuttaakseen tuollaisen äänikanuunan pitää sen rakentajan vain luoda kaiutin, jonka kalvo liikkuu edestakaisin ääntä nopeammin. Kun puhutaan ultravoimakkaista ääniaalloista, niin niiden mahdollista käyttöä esimerkiksi rakennusten tai lentokoneiden tuhoamiseen on varmasti tutkittu todella paljon.

Tuollainen ääniaaltoon tai nousevaan painerintamaan perustuvaa tuulitykkiä on kokeiltu monissa maissa, ja yleensä se on rakennettu niin, että esimerkiksi jättimäiseen torveen on kaadettu hiilivetyä, joka sitten on räjäytetty, niin että ylöspäin nousevat paineaallot ovat tuhonneet lentokoneita. Itse olen sitä mieltä, että tuulitykissä voisi olla potentiaalia esimerkiksi helikopterien torjuntaan. Mutta kun mietitään sitä, millainen tuulitykki voisi myös olla, niin silloin voidaan malliksi ottaa esimerkiksi rakettimoottori, joita asetetaan kohteen ympärille riviin. jolloin sitten voidaan muodostaa valtavan voimakas kuuman kaasun seinä, jolla estetään ainakin matalalla lentäviä lentokoneita pääsemästä kohteisiin.

 Kuitenkin esimerkiksi kaiutinten tai paineilman avulla toimiva tuulitykki olisi varmasti väline, joka joka olisi ehkä jopa kiinnostava esimerkiksi Pentagonin työntekijöiden mielestä. Mutta jos tuollainen supervoimakas kaiutin voidaan rakentaa sellaiseksi, että siitä tulee tarpeeksi kevyt, ja sillä olisi riittävän voimakas virtalähde, niin ehkä tuollaista järjestelmää voitaisiin käyttää myös lentokoneen nostamiseen ilmaan. Eli sen alle lähetetään supervoimakkaiden kaiuttimien avulla voimakkaita ääniaaltoja, jotka nostavat sen irti maasta. Ja jos tarkasti ajatellaan, niin LRAD-tekniikka voisi tehdä tuosta välineestä jopa sellaisen, että sitä voitaisiin oikeasti käyttää.

 Mutta kun ajatellaan tuota kirjaa vähän tarkemmin, niin silloin kyllä vähän rupeaa hymyilyttämään sellainen ajatus, että koko Titanic pitäisi nostaa sen takia, että tuollaista alkuainetta muka tarvitaan, ja jos se olisi sitten kaivettu jostain Novaja-Zemlijalta, niin silloin kyllä kirjan loppu hiukan ontuu, koska silloin USA käyttää kaiken Byzaniumin tuossa kokeessaan. Mutta kirja on oikeastaan aika hyvin kirjoitettu, vaikka se onkin Clive Cusslerin ensimmäinen romaani, ja ehkä sen takia suhteellisen kömpelöä tekstiä.

Ja kuten varmaan kaikki tietävät, niin tuo alkuaine "Byzanium" on täysin kuvitteellinen materiaali, koska maan pinnalla tai oikeastaan maapallolla luonnollisista alkuaineista painavin on Uraani, jonka jälkeen tuossa systemaattisessa taulukossa tulevat alkuaineet on keinotekoisesti valmistettu esimerkiksi pommittamalla toisia alkuaineita neutroneilla tai törmäyttämällä niitä lineaarikiihdyttimissä, joiden teho on vain murto-osa CERN:in syklotronin tehosta, mutta tuo alhaisempi teho estää noita atomeja hajoamasta palasiksi kun niitä törmäytetään. Ja tuolloin voidaan fuusiotekniikalla valmistaa melkein miten paljon uusia alkuaineita hyvänsä.

Nykyään muuten alkuaineiden toteaminen tapahtuu spekroskoopilla, joka on paljon tarkempi ja nopeampi alkuaineen toteamisväline kuin perinteinen kemiallinen testaus, ja se sitten tietenkin tekee mahdolliseksi myös äärimmäisen lyhyt ikäisten, eli sekunnin miljoonasosan olemassa olevan aineen toteamisen alkuaineeksi niiden spektriviivojen avulla. Tuollaisen laitteen avulla ovat löytyneet mm. alkuaineet 115 ja siitä eteenpäin tulevat alkuaineet, joiden olemassaolo oli ennen pelkkää teoreettista pohdintaa.

Tuollaisten superraskaiden alkuaineiden avulla voidaan valmistaa noin pingispallon kokoinen ydinreaktori, jolla sitten voisi esimerkiksi lentokone lentää jopa vuosien ajan. Ja jos voidaan luoda tuollainen superraskas alkuaine, jonka puoliintumisaika olisi ehkä kaksi vuotta, niin ihmisen unelmasta rakentaa todellisen elämän "Millenium Falcon voisi tulla totta. Titanicia ei varmasti koskaan tulla oikeasti nostamaan, koska se on katkennut kahtia upotessaan.


kirjabloggaus.blogspot.fi

Poul Andersonin Tau Nolla (Tau Zero,1970) edustaa tieteellisesti uskottavaa "kovaa SciFi:ä", mutta on paikoin melko tylsää luettavaa

Kirjassa nimeltään Tau Nolla (Tau Zero, 1970) kirjailija nimeltään Poul Anderson kertoo mielenkiintoisesta visiosta, joka liittyy nimenomaan aikamatkustukseen. Hän on luonut mielessään fuusiovoimaa käyttävän avaruusaluksen, joka lähtee ihmiskunnan ensimmäiselle matkalle toiselle tähdelle. Tuo alus käyttää vaiheistettua kiihdytystä, jossa ensin käynnistetään ionimoottorit, joilla alus lennätetään ulos Maan läheltä, jotta sen fuusiomoottori voidaan käynnistää turvallisesti. Tuo Andersonin kuvailema moottori on siis tyypillinen insinöörien kaavailema "tähtienvälinen ramjet", jossa aluksen edestä imetään ionisoitunutta kaasua sen läpi, ja tuota kaasua sitten puristetaan ensin magneettikentällä ja sitten siihen sytytetään fuusioreaktio sen takana, jolloin tuo keinotekoinen aurinko sitten työntää alusta eteenpäin kute luonnollinen aurinkokin tekisi. Koska tuo avaruusalus sitten lähtee kohti muita tähtiä, niin sen täytyy kulkea todella kovalla vauhdilla, ja sitten tapahtuu tietenkin jotain odottamatonta.

Alukseen tulee vaurio, jonka takia se ei enää pysty pysähtymään, koska sen kohtaaman vaurion korjaaminen vaatisi alusta ympäröivän sähkömagneettisen suojakilven kytkemistä pois päältä, jolloin tuo vaurio voitaisiin korjata. Jos tuo suojakilpi kytkettäisiin pois päältä, niin alus voisi törmätä johonkin kappaleeseen erittäin kovalla nopeudella, ja silloin esimerkiksi törmäys hiekanjyvään voisi aiheuttaa räjähdyksen, jossa vapautuva kineettisen energian purkaus vastaisi tasoltaan ydinräjähdystä. Tuon takia kyseisen kuvitteellisen avaruusaluksen pitää suunnata kulkunsa galaksijoukon ulkopuolelle, jotta se välttyisi törmäykseltä pienen pieniin pölyhiukkasiin. Tuo kirja on lukukokemuksena hiukan erikoinen, koska se toisaalta on melko hyvää kerrontaa, mutta toisaalta taas ikuisella matkalla oleva alus on tarinan viitekehyksenä melko tylsä, ja kun kerrontaa sekä viitekehystä hiukan tarkemmin ajatellaan, niin koko kirja perustuu sellaiseen ajatukseen, että kun kappale liikkuu avaruudessa  täsmälleen valon nopeudella, niin silloin aika sen sisällä pysähtyy.

Ja kun ajatellaan kirjan takakannen esittelyä, niin silloin koko kirjan ajatuksen pitäisi sitten valjeta meille kaikille. Eli vuosituhannet ja lopulta vuosimiljoonat kuluvat tuon avaruusaluksen ulkopuolella, ja koska aika sen sisällä on pysähtynyt, niin silloin matka jatkuu kohti peruuttamatonta universumin romahtamista, sekä uutta ja mahtavaa alkuräjähdystä. Kirja on erittäin hyvää pohdintaa siitä, että teemmekö me sitten ihmiskuntana joskus tuollaisia matkoja, missä alus kiitää avaruuden läpi valonnopeudella, ja sen miehistö odottaa sitten sitä, kun universumin kierto alkaa uudelleen, ja sitten he löytävät uuden maapallon tuolta avaruuden tyhjyydestä. Kun puhutaan kirjan lopusta, niin silloin tuo alus löytää prototähden, jonka ympärille se jää kiertämään tai ajamaan ympyrää, jonka jälkeen sen miehistö laskeutuu kyseisen tähden planeetalle, ja ihmissuku sitten aloittaa alusta uuden historiansa. Kun ajatellaan sitä, millainen voisi tuo tulevaisuuden ihminen olla, niin silloin mieleeni tulee juuri tällainen mahdollisuus matkustaa ajassa.

 Eli tässä visiossa auringon ympärille rakennetaan tuolloin valtava hiukkaskiihdytin, joka sitten saa voimansa auringon säteilystä. Kiihdyttimen valtava koko johtuu siitä, että sinne pitää asettaa melko kookas avaruusalus, jotta aluksen saadaan mahtumaan kaikki tuolla aikamatkalla tarvittava ruoka ja muut varusteet. Ja sitten tuo kiihdytin alkaa kiihdyttää alusta valon nopeuteen. Jos nopeus on täsmälleen valon nopeus, niin silloin alus tarjoaa mahdollisuuden  matkustaa ajassa. Toinen tapa on valmistaa valtavan nopea avaruusalus, joka kohtaa sitten kosmisen nopeusrajoituksen sekä sen kautta ajan pysähtymisen. Jos aluksen sisällä oleva aika pysähtyy, niin silloin se tarjoaa mahdollisuuden matkustaa tulevaisuuteen. Mutta jos ajatellaan puhtaasti insinöörityön kannalta tätä hypoteettista ongelmaa, niin avaruusaluksen rakentaminen on mutkikkaampaa, koska sen testaaminen on todella vaikeaa. Jos tuo aikakone taas perustuu valtavaan syklotroniin, niin silloin siinä liikkuvan kappaleen nopeus voidaan mitata.

Kuitenkin tuon syklotronin toiminta rajoittuu auringon elinikään, koska sen toiminta vaatii valoa, ellei sitten tehdä niin hienoa ratkaisua, että auringon tuhoutuessa sen novapurkauksen antamaa energiaa hyödynnetään siten, että myös syklotronin putki laitetaan pyörimään valon nopeudella. Kuitenkaan tämä liike ei voi jatkua ikuisesti ainakaan auringon ympärillä, koska lähellä valon nopeutta törmäily jopa fotoneihin saa aikaan hidastumista, mutta jos tuo syklotronirengas saadaan vietyä mustan aukon ympärille, niin silloin saatavissa oleva energia olisi stabiilia vuosimiljoonien ajan. Energian kerääminen mustan aukon siirtymärenkaasta on aivan yhtä helppoa kuin sen kerääminen tavallisesta tähdestä. Mutta kuten varmaan tiedämme, niin toki auringon massaa voidaan tulevaisuudessa ehkä sitten lisätä suuntaamalla siihen ionitykeillä vetysuihkuja, joilla sen massaa kasvatetaan niin paljon, että voidaan luoda keinotekoinen musta aukko. Tällainen tilanne voi syntyä joskus miljoonien vuosien päästä, kun Aurinko on jättämässä pääsarjan, ja siirtynyt punaiseen jättiläistähden vaiheeseen.

Ja tuolloin voidaan sitten ehkä ajatella, että tuo meidän keskustähtemme räjäytetään hallitusti. Mutta noihin asioihin kuluu todella pitkä aika, ja ehkä vasta 500 vuoden päästä tullaan siihen tilanteeseen, että voidaan keskustella luotaimen lähettämisestä toiselle tähdelle, ja muutenkin tässä kuvaillut rakennusprojektit ovat niin mittavia, että niitä tuskin lähdetään toteuttamaan ennen kuin auringon väri muuttuu valkoiseksi. Eli tuollaisen rengaskiihdyttimen rakentaminen  esimerkiksi asteroidivyöhykkeen kohdalle voisi tietenkin kuulostaa hyvältä idealta, mutta silloin tarvitaan todella valtavia resursseja, ja vaikka rakennusaineita tietenkin saadaan tuota asteroidivyöhykettä hyödyntämällä, niin mitään todellisia mahdollisuuksia tuollaiseen projektiin ei vielä nykyään ole. Toki operaatio voidaan hoitaa itsenäisesti toimivien tekoälyllä varustettujen robottien avulla, mutta sen hinta olisi sama kuin Maapallon kymmenen vuoden bruttokansantuotteen.

Tai oikeastaan kukaan ei tiedä projektin todellista hintaa, koska jos tuonne asteroidivyöhykkeelle läheteään Von Neumann-laitteita, jotka kopioivat itseään, niin silloin sinne voitaisiin mennä tekemään tuollainen rakennelma teoriassa ilman, että kukaan huomaa yhtään mitään. Eli ensin sinne lähetetään normaalien luotainten näköinen Von Neumann-kone, joka sitten luo itsestään kopioita, jotka alkavat rakentaa tuota rengasmaailmaa. Tuo noiden välineiden käyttämä mallinnustekniikka voisi perustua 3D-printtaukseen, jossa sitten esimerkiksi piitä sulatetaan nauhaksi, joka sitten kovetetaan muotoon. Tuo tietenkin vaatii hyvin korkean työstölämpötilan, joten sen onnistumisesta ei ole takeita. Mutta tämä nyt sitten on vain sellaista pohdintaa.  Ja tuosta voidaan sitten tehdä loistava kirja tai elokuva, jonka aiheena olisivat avaruuden massiiviset rakennusprojektit.

kirjabloggaus.blogspot.fi

Clive Cusslerin Kyklooppi (Cyclops, 1986) on kirjailijan hiukan erilaista tuotantoa, koska siinä tavoitellaan "X-files"-tyyppistä tunnelmaa

Vaikka Clive Cusslerin Kyklooppi (Cyclops, 1986) on ikään kuin tusinatavaraa, niin kyseessä on erittäin nautittava lukuelämys, joka pitää otteessaan loppuun asti. Kirjasta laitoin kirjoitelman alkuun kirjan englanninkielisen painoksen kuvan, koska suomalaisesta kannesta oli vaikeaa löytää terävää valokuvaa Internetistä.  Kuten muissakin Cusslerin kirjoissa, niin myös tässä tapauksessa on kysymys eräänlaisesta seikkailuromaanista, joka sisältää uskomattoman määrän erilaisia teknisiä vempeleitä, kuten magnetometreillä varustetun ilmalaivan sekä muita vastaavia oseanologisia vempaimia, joista näkee selvästi tuon kirjailijan olevan insinööri ammatiltaan. Kuitenkin tuo kirja on ikään kuin osoitus laajemmasta ajattelusta sekä luovuudesta kuin muut tuon kirjailijan kirjat, joissa seikkailee usein Dirk Pitt-niminen henkilö, joka on varmasti kirjailijan ”wanna be”-hahmo. Tai ainakin niin itse ajattelen, kun tämän kuvitteellisen hahmon edesottamuksista lueskelen.

Eli tuo kuvitteellinen sankari on senaattori Pitt:in poika, joka asuu lentokonehangaarissa, ja omistaa todella paljon kaikkia mukavia vempaimia, kuten vanhan lentokoneen sekä muita mukavia ”magneetteja”, ja tietenkin hän on hävittäjälentäjä, joka on ”lainassa” tuossa oseanologisessa eli valtameriä tutkivassa virastossa nimeltään NUMA (National Underwater and Marine Agency), jolla kyllä on kotisivut Internetissä. Tuo järjestö on voittoa tavoittelematon yhdistys, jonka tarkoitus on edistää valtamerten tutkimusta sekä meriarkeologiaa ja konservoida vanhoja laivoja. Järjestön perustaja on Dr. Clive Cussler, ja sen kotisivut ovat alla.  Syy miksi tuo kirja osoittaa normaalia laajempaa ajattelua kuin muut ”Dirk Pitt”-romaanit on se, että tuossa romaanissa on ikään kuin ”The X-Files”-tyyppinen sivujuonne, missä USA:lla on salainen tukikohta kuussa. Tuo tukikohta on rakennettu Saturnus V-raketin rakettivaiheista, jotka on laskettu kuun pinnalle, ja sitten kaivettu tuon kappaleen pölyn sisään, jotta niitä ei voisi havaita Maan pinnalta käsin.

Kun mietitään tuota mahdollisuutta käyttää esimerkiksi Saturnus-V raketin toista tai kolmatta rakettivaihetta tuollaisen kuuaseman rakennuselementteinä, niin usein väitetään niin, että nuo rakettivaiheet ovat olleet tyhjiä, kun ne on irrotettu tuosta kantoraketista. Kuitenkaan tuollaisen raketivaiheen vieminen kuuhun ei vaadi kovin suurta määrää polttoainetta, jos se saavuttaa sitä ennen Kuun ja Maan keskinäisen Lagrangen pisteen. Avaruudessa kaikki on toisin kuin Maassa, eli siellä ei ole kaasukehää tai painovoimaa, mikä rajoittaisi kappaleen liikkumista, ja jos raketti voisi työntää alusta niin, että se ylittää tuon Maan ja kuun välillä olevan ”painovoimakynnyksen”.

Tuon pisteenjälkeen Kuun vetovoima muuttuu vallitsevaksi, niin sitten nuo moduulit tarvitsevat vain pienen raketin, jotta ne voidaan sitten asemoida kuuta kiertävälle radalle. Ja sitten nuo moduulit voidaan laskea makaamaan kuun pinnalle, ja tietenkin niissä voi olla polttoainesäiliöt sisällä, kun nuo kappaleet muutetaan tukikohdaksi. Se miten tuo mahdollisuus on tyrmätty monissa ohjelmissa, johtuu kuulemma siitä, että Saturnus-V:n käyttämä polttoaine on jotenkin myrkyllistä. Eli todellisessa elämässä Saturnus-V raketin toinen sekä kolmas vaihe käyttävät polttoaineenaan nestemäistä vetyä sekä nestehappea. Eli kyseessä ei mikään kovin myrkyllinen aine ole. Kun nuo vaiheet olisi sitten laskettu kuun pinnalle, niiden rakettimoottorit sekä polttoainesäiliöt toki voidaan poistaa, jolloin sisätilaa tulee enemmän, ja samoin hydratsiini saadaan poistettua tehokkaasti, jos sitä on jossain käytetty.

Ja tietenkin myös vety pitää poistaa aseman ilmasta, jotta se ei aiheuta räjähdystä, ja samalla aseman sisälle pitää asentaa aktiivihiilisuodattimet, joiden läpi ilmaa puhalletaan, jotta hiilidioksidi saadaan poistettua sen sisältä. Samalla pitää kuitenkin muistaa, että kaasuseoksessa pitää olla jotain ainetta, joka estää mahdollisen tulipalon räjähdysmäisen leviämisen sen sisätilassa, jos siellä sitten syntyy kipinöitä. Eli tuon takia pitää hiilidioksidipitoisuutta säädellä tarkasti, koska puhdas happi on äärimmäisen vaarallista. Mutta toisaalta puhtaan hapen kuljettaminen asemalle on halvempaa kuin paine-ilman, koska sitä tarvitaan vähemmän. Joten tuonne Kuuhun voitaisiin kuljettaa hiilidioksidia, joka sitten voidaan puhdistaa tuolla aktiivihiili puhdistimella, koska silloin eliminoitaisiin puhtaan hapen aiheuttamat ongelmat.

Jos tuollainen asema halutaan salata, niin tietenkin voidaan käyttää sellaisia laitteita, kuin videotykit tai ikkunoiksi naamioidut teräväpiirtonäytöt joilla luodaan sitten kuvia esimerkiksi etelämantereesta, ja nuo asemalla olevat miehet tietenkin voivat soittaa kotiinsa, ja näyttää itsestään kuvaa esimerkiksi web-kameroilla, ja pienet yksityiskohdat voivat luoda uskottavuutta. Eli esimerkiksi pöydältä putoavaan muoviseen kynään voidaan laittaa metallinpaloja, joiden avulla magneetti imee sitä kohti lattiaa, jottas putoamisnopeus saadaan vastaaman maan pinnalla tapahtuvaa putoamista . Ja samalla tavoin esimerkiksi astronautti voi filmillä pudota tuolilta, ja sitten tuota filmiä voidaan nopeuttaa, jotta heidän keskustelunsa maassa olevien ihmisten kanssa olisi uskottavampaa. Ja sitten tietenkin kirjassa tapahtuu uskomaton tulitaistelu, missä käytetään rattiammuksilla varustettuja ”Gyrojet”-pistooleita sekä rakettiammuksia käyttäviä rynnäkkökivääreitä.

Gyrojet-ammus on oikeastaan pieni raketti, joka ei aiheuta niin kovaa rekyyyliä kuin normaali pistoolin tai kiväärin ammus. Ja jos tuollainen gyrojet-ammus sitten varustetaan oikealla ajonaineella, niin sillä voidaan ampua tehokasta tulta myös avaruudessa. Tuo ase kehitettiin USA:ssa 1960-luvulla, ja se sitten tietenkin on kirvoittanut salaliittoihin uskovien ihmisten mieliin ajatuksen, että aikooko USA käyttää sitä esimerkiksi kuussa tapahtuvaan tulitaisteluun? Eli tällaisia tekniikoita voidaan käyttää tuollaisen aseman salaamiseen. Tuossa Cusslerin kirjassa sitten esitellään myös lannoitelastissa oleva laiva, josta KGB aikoo tehdä pommin, jolla se räjäyttää Havannan sekä muita loistavia ratkaisuja erilaisiin ongelmiin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lagrangen_piste

https://www.youtube.com/watch?v=qpOcdyxvUvc

https://en.wikipedia.org/wiki/Gyrojet

http://www.numa.net/

kirjabloggaus.blogspot.fi

Frederick Forsythtin "Odessan miehet" (The Odessa File, 1972)

Odessan miehet (The Odessa file, 1972) on tarina siitä, kuinka kaikki voi mennä pieleen, kun väärä mies tunnistetaan väärään aikaan. Kirjan kehyskertomus pitää sisällään Toisen Maailmansodan aikaisten natsien Riiassa tekemien hirmutekojen selvittämistä sekä sitä, kuinka entiset SS-upseerit myyvät rakettitekniikkaa Egyptille, jotta se voi iskeä Israeliin. Kirja alkaa hiukan oudosti, eli alussa kuvataan radiokuulutusta, jonka mukaan presidentti Kennedy on murhattu Dallasissa, ja sitten kirja etenee kohti tapausta, missä entinen SS-kapteeni Eduard Roschmann tunnistetaan henkilöksi, joka ampui erään "kapteeni Millerin" Riiassa pari tuntia ennen sodan päättymistä.

Saattaa olla niin, että tuollaisen miehen olisi  SS- miesten salaseura Odessa (Organisation der ehemaligen SS-Angehörigen) oikeastikin valinnut yhdysmieheksi Saksan sekä Egyptin välille, koska hän oli sotarikollinen, joka lähetti ihmisiä kaasukammioon. Tuollainen asia tekisi hänestä sotarikollisen, joka ehkä olisi päätynyt hirteen tekojensa vuoksi.  Näin tällainen "sankari" ei sitten olisi juossut kertomaan esimerkiksi BKA:lle eli (Bundes Kriminal Amt) eli saksan keskusrikospoliisille tuosta entisten SS-miesten liiketoiminnasta, eli aseiden kauppaamisesta Egyptin presidentille Kamel Abdel Nasserille.

Itse olen sitä mieltä, että tuo nimi "Roschmann" on saatettu kirjoittaa väärin, eli kyseessä on ollut ehkä nimi "Rossmann", joka on erään Himmlerin adjutantin pseudonyymi. Kirjassa esiintyy myös Odessa-järjestön murhaaja nimeltään Mackensen, joka on erittäin taitavasti luotu hahmo. Kuitenkin tuo Odessan pyöveli on hiukan epäselvästi luotu henkilö sikäli, että hän käyttää pommeissaan semtexin kaltaista muovirjähdettä. Tai oikeastaan tuo mies tekee kyseisessä kirjassa pommin, millä hän aikoo räjäyttää päähenkilö "Peter Millerin" kappaleiksi, ja juuri tuossa kohtaan tämä murhaaja ikään kuin floppaa. Eli hän käyttää operaatiossa sotilaallista räjähdettä, jonka hallussapitoa tuo mies ei voisi mitenkään selittää.

Murhassa käyttämänsä kiväärin hän voi selittää olevansa metsästyskäyttöön, ja kun mietitään sitä millainen oikean elämän palkkamurhaaja olisi, niin toki hänen pitää voida selittää hallussaan olevat aseet jollain tavalla, jos viranomainen niiden perään sattuu kyselemään. Yleensä tuollaiset operaattorit pyrkivät hankkimaan räjähteitä huomaamattomasti, eli he käyttävät itse valmistettua räjähdettä kuten ruutia tai sitten hankkivat käyttöönsä rakennustyömailla käytettävää dynamiittia, koska jos tuollainen terroristi olisi käyttänyt vaikka semtexiä, niin silloin poliisi olisi vetänyt välittömästi sellaisen johtopäätöksen, että kyseisellä henkilöllä oli suhteita itäblokin tiedustelupalveluihin tai erikoisjoukkoihin.

Toki saattaa olla niin, että kirjassa on käytetty sellaista ajatusmallia, missä tuo "Mackensen" olisi sitten ehkä yrittänyt lavastaa esimerkiksi "Stasia" syylliseksi johonkin Odessan operaatioon. Muuten hänen hahmonsa on erittäin hyvin luotu, ja tarkkuuskivääri on sikäli hyvä väline hänen kaltaiselleen miehelle, että sitä käyttävä murhaaja ei joudu keskustelemaan uhrinsa kanssa kasvotusten, koska tuolloin uhri saattaa antaa hänelle liikaa tietoja henkilöstä, joka murhan aikanaan tilasi. Kirjassa tietenkin esitellään israelilainen agentti, jonka pseudonyymi "Majuri Uri-Ben Shaul" sitten sai surmansa Jerusalemin valtauksen yhteydessä.

Tuo kirja on melko vanha opus, ja varmaan se löytyy monesta hyllystä, mutta siinä on muuan outo piirre. Sen perässä on ikään kuin epilogi, missä luetellaan jokainen kirjassa esiintynyt henkilö, ja mitä heille myöhemmin on Forsythin maailmassa tapahtunut. Eli lähes jokainen henkilö, joka on tuossa kirjassa mainittu on päässyt epilogiin, ja merkittävää on sitten se, kuinka eräs panssarijoukkojen kersantti myös mainitaan, vaikka hänellä ei ole kirjassa mitään roolia, muuten kuin henkilö, jonka ohi päähenkilö ajaa autollaan. Tuon kirjan kuvitteellisen päähenkilön toimittaja Peter Millerin hahmossa on myös hyvin mielenkiintoinen piirre, eli hän toki on rikosreportteri, mutta omistaa 9 mm. SIG-automaattipistoolin, joka on sotilasase. Muuten saksan alamaailmassa SIG-pistoolista käytetään joskus nimitystä "Sigrid", ja samoin Sigrid-nimisiä naisia kutsutaan ainakin joissain tapauksessa tuossa maassa "Sig:eiksi".

Sen hankinnassa on varmaan Forsythin mielikuvituksen mukaan sitten käytetty perusteena urheiluammuntaa, eli kaavakkeessa on valehdeltu hankinnan koskevan rata-ammuntaa, mutta todellisuudessa se on hankittu kodinturva-aseeksi, kun tuon toimittajan henkeä on uhattu Reeperbahnin gangsterien toimesta. Eli melko hyvää luettavaa tämä trilleri sitten on, ja se kannattaa toki lukea. Kuitenkin kirjassa on hiukan katkeilevaa kerrontaa, sekä suhteellisen paljon sivujuonteita, mikä tietenkin herätää ihmetystä, koska kertomus ei mikään kovin paksu kuitenkaan ole.

pimeakronikka.blogspot.fi

Kirja-arvostelun kohteena S.S Van Dine-nimisen tuntemattoman suuruuden "Greenen perheen arvoitus", joka on halpoihin kansiin tehty mestariteos josta kuitenkin löytyy huomauttamista

Dekkareista sen verran että niiden kirjoittajat ovat lahjakkaita ihmisiä. Noiden lähinnä henkirikoksia käsittelevien tarinoiden konnat ovat usein ovelia, ja varsinkin monissa ns. “vanhan ajan” jännityskirjoissa rikollinen on melko ovela henkilö, joka osaa hyvin helposti harhauttaa viranomaisia esimerkiksi kiinnittämällä lenkkitossuihin maihinnousukenkien pohjia tai sitten tekemään ns.”etämurhia”. Niissä kuitenkin toistuu yksi virhe, joka korostuu erityisesti tässä kuvatussa romaanissa, eli vaikka talon väkeä kuolee kuin kärpäsiä, niin silti perhe jää asumaan taloon, vaikka kuolema korjaa heidät yhden toisensa jälkeen. Ja ainakaan itse en usko, että tuollaisessa tilanteessa kukaan jää tuollaiseen taloon asumaan. Niin traumaattinen tuo asia varmasti sitten olisi, jos se tapahtuisi oikeassa elämässä.  Yksi maailman puhuttelevimmista dekkareista on taitelijanimen “S.S Van Dine” turvin kirjoitettu Greenen perheen arvoitus, joka tietenkin vaikuttaa lopussa sellaiselta kirjalta, missä sankari selvittää tällaisen rikoksen.

Eli tuossa romaanissa perheen ottotytär surmaa perheensä todella kammottavalla sekä ovelalla tavalla. Hän esimerkiksi asettaa kassakaappiin pienen revolverin sekä taljakoneiston, millä tuo henkilö sitten surmaa yhden uhreistaan. Tuon kirjan lopussa kyseinen nainen surmaa itsensä syanidilla, mutta itseäni kyllä vähän epäilyttää kyseinen tapaus. Lopussa mieleeni tulee se, että onko tuo syaniditabletti oikeasti annettu kyseiselle naiselle ilman että hän tietää tuosta asiasta. Kyseinen dekkari kuitenkin on hiukan tympäiseviä kliseitä täynnä, ja yleisin tuossa kirjallisuustyypissä tehty tyylivirhe on siinä, että vaikka talossa tapahtuu jatkuvasti murhia, niin silti tuon perheen jäsenet jäävät asumaan siihen. Ja sama tyylivirhe on myös tässä kirjassa. 

Toisin sanoen tavallinen yskänpastilli olisi voitu vaihtaa tuollaiseen pilleriin, joka on ehkä hankittu valokuvaamista varten. Samoin tuo murhasarja toki perustuu tuossa kirjassa sellaiseen kirjaan, jonka nimi on “Tutkintatuomarin käsikirja” saksaksi “Handbuch für Untersuchungsrichter”, ja tuota teosta murhaajatar käytti siinä sitten lähdeteoksena, kun hän kehitti omia mallejaan tuon kuuluisan tuomarin Hans Grossin esittelemistä murhista. Tuo kirja kulkee kammottavalla tavalla tuon kirjan juonessa mukana. Kyseisen kirjan saa muuten kuka hyvänsä lukea Google Booksissa ilmaiseksi, joten siihen voi jokainen tutustua, vaikka toki tuollainen goottilaisin kirjaimin painettu teos voi tuntua hieman oudolta nykylukijan mielestä. Kun keskustellaan kirjoista sekä niiden väärinkäytöstä, niin moni klassisiin dekkareihin perehtynyt kirjoittaja on lukenut usein myös jonkun kriminologian piiriin kuuluvan teoksen, joita löytyy jokaisen kirjaston hyllyistä.

Erityisen mielenkiintoinen on tutkintatuomari Grossin esittelemä tapaus, missä mies vihasi jotain ihmistä niin paljon, että lavasti oman itsemurhansa toisen tekemäksi. Tuollainen teko kuvastaa kyllä avuttomuutta sekä äärimmäistä katkeruutta. Kuitenkin voidaan sanoa, että nimen omaan “Greenen perheen arvoitus” on kirja, mitä lukiessa kannattaa hiukan pohtia sitä, miksi tuo “Sibylla” sitten teki tuon päätöksen surmata oman perheensä? Kirjan ideana on sellainen asia, että tuo tyttö oli täysin hylätty omaan taloonsa, missä muu perhe kohteli häntä kuin palvelustyttöä, ja kirjasto oli sitten paikka, missä “Sibylla” sai olla rauhassa, ja kerran hän sitten löysi kirjan nimeltään “Handbuch für Untersuchungsrichter”. Ja se tietenkin otti häntä hiukan päähän, minkä jälkeen tuo perhe sitten sai kuolla.

Kuitenkaan tuo “Greenen perheen arvoitus” ei ota sitten sellaiseen asiaan kantaa, että tuo tutkintatuomari Hans Gross oli aikoinaan rikostutkinnan ammattilainen, ja hän kyllä tiesi, millainen kirja on yllyttävää tekstiä. On paljon ihmisiä, jotka ovat lukeneet kirjan “Handbuch für Untersuchungsrichter”, ja vielä suurempi määrä ihmisiä, jotka ovat lukeneet kirjan “Greenen perheen arvoitus”, eivätkä he sitten ole mitenkään murhanneet muita ihmisiä, ja toki dekkareista saa paljon ideoita siihen, miten tällaisia rikoksia tehdään, mutta kun mietitään sitä, millainen suhde Hans Grossilla oli kirjoihin sekä rikoksiin sekä kirjoihin toki hän varmasti tiesi, että kirjoittaessaan tuota kirjaansa, niin sitä voitiin käyttää apuna murhien suunnittelussa.

Hän oli erittäin oppinut mies, joka teki työtään valvoessaan poliisien toimintaa 1800-luvun Saksassa, ja tuollaisilla miehillä on erittäin monimutkainen suhde kirjoihin. Hän oli korkeasti koulutettu virkamies, jonka kautta kulki kaikenlaisia papereita, ja hänen työhönsä kuului poliisien tutkintatapojen valvominen. Tuolloin asianajajat syyttivät poliisia sekä tutkintatuomareita aivan aiheesta liian kovista otteista, eli siitä että he käyttivät mielellään liian kovia menetelmiä rikollisten tekemien tunnustusten puristamiseen.

Kuitenkin jo tuolloin ”moraalin vuosisatana” tunnetulla 1800-luvulla oli olemassa sellaisia epäilyksiä, että yksittäinen rikollinen ei kaikkia maassa tehtyjä murhia ole tehnyt, ja siksi piti löytää sellaisia todisteita, joilla rikollinen saatiin kytkettyä johonkin murhaan, jotta ne oikeat rikolliset saataisiin kiinni. Grossin aikaan kirjan painaminen oli kallista, ja kaikki opiskelu tapahtui kirjojen kautta, ja Internetiä edes ollut olemassa, joten tuo mies ei koskaan olisi kirjoittanut vaarallista kirjaa, mutta hän ei varmaan miettinyt että joskus painotuote olisi niin halpaa, että kuka tahansa saattaisi kirjan ostaa.

Eikä hän oikeastaan varmaan ymmärtänyt ajatella, että hänen kirjoittamaansa kirjaan joskus törmäisi kirjailija nimeltään ”S.S Van Dine”, joka sitten kehittäisi sen pohjalta juonen kirjaan nimeltään ”Greenen perheen arvoitus”. Tuo kirja on mielestäni erittäin puhutteleva sikäli, että vaikka kyseessä on ”halpa pokkari”, niin siinä onnistutaan pohtimaan rikoksen luonnetta, sekä sitä että onko tuo uhrien ryhmä joskus sitten aiheuttanut itse sen, että rikollinen on heitä alkanut vihata. Mikään kirjoitus ei ole täysin vaaratonta, ja oikeassa elämässä murhaajalla pitää olla motiivi sekä tilaisuus että taidot tehdä murha, ja kun puhutaan esimerkiksi sarjamurhista, niin silloin saattaa murhaaja löytyä hyvin helposti, kun murhasarja sitten päättyy, niin todetaan että kaikki he ovat olleet samalla koululuokalla, ja tuolta luokalta on vain yksi jäänyt henkiin. Siinä sitten motiivi voi olla esimerkiksi kosto, ja siinä ei sitten tutkijan tarvitse Sherlock Holmesin päättelykykyjä omata, että hän pystyy löytämään tuon rikoksen syyn, joka voisi olla vaikkapa koulukiusaaminen.

Ja varmaan jo Grossin aikaan oli tuosta asiasta keskusteltu tuomarien sekä poliisien keskuudessa, eli onko oikein ottaa ihmistä elätettäväksi, jos häntä kohtaan ollaan vain ilkeitä sekä eriarvoistavia. Uskoisin että adoptiolasten kohdalla on monta kertaa tapahtunut sellaista, että hän esimerkiksi saa aina vähemmän tai halvempia lahjoja, kuin perheen omat lapset saavat, tai sitten esimerkiksi ruumiillinen kuritus koskee vain tuota adoptiolasta sekä saattaa olla niin, että hänet kutsutaan aina erikseen pöytään, ja perheen asioista ei tuolle adoptiolapselle mitään puhuta. 

espoonmetsa.blogspot.fi