Kampfgeschwader KG-200 oli Luftwaffen salaisin osasto, josta kerrotaan vieläkin melko merkillisiä tarinoita, vaikka sodasta on jo yli 50-vuotta

B-17 KG-200-osaston käytössä
tai ainakin Saksalaisilla
tunnuksilla varustettuna

Lentolaivue KG-200 oli Saksan Luftwaffen salaisin osasto, joka lensi aikoinaan sotasaaliiksi saaduilla B-17-pommikoneilla ainakin koelentoja. Tuolla osastolla oli käytössään muutamia B-17 “Flying Fortress”  (“Lentävä linnoitus)-pommikoneita, joita oli ilmeisesti koottu Luftwaffen alas ampumista koneista, ja sitten ehkä niiden moottorit oli vaihdettu JU-88:ssa käytettyihin moottoreihin, mutta kuten tiedämme, niin tämä lentolaivue ei juurikaan osoittanut merkittävää roolia taisteluissa, vaikka sen lentäjät suorittivat “Mistel”-operaatiota, eli he käyttivät raskailla taistelukärjillä varustettuja pommikoneita, jotka oli liitetty niiden selässä olevien hävittäjien ohjaimiin, ja kun kone oli saatu ilmaan, niin hävittäjä sitten irrottautui sen selästä, ja tuo räjähteellä lastattu pommittaja jatkoi kohti kohdettaan.

Noiden “Mistel”-koneiden oli tarkoitus toimia V-1-pommien tapaan, ja niitä oli tarkoitus käyttää sekä maalla olevia- että laivoja vastaan.  Jos tuota asetta käytettiin merellä olevaa kohdetta vastaan, niin silloin sen tarkkuus ei riittänyt laivan tuhoamiseen, ja “Mistel”-lentäjän täytyi ohjata tuota konetta kohteeseen niin, että hävittäjä oli siinä kiinnitettynä koko tehtävän ajan, mikä merkitsi itsemurhaa, jos se joutui Spitfiren tai Mustangin yllättämäksi.

Tuohon “Mistel”-ohjukseen piti tietenkin asentaa radio-ohjain, ja sitten Messerschmittin piti liittää toinen istuin, jotta pommin ohjaaja saatiin sitten kyytiin. Mutta tuo työ jäi sitten tekemättä, ja “Mistel”-operaatio verotti rankasti Luftwaffen kalustoa. Tuo laivue toimi muuten erilaisissa erikoistehtävissä, ja siksi sen kalusto oli todella erikoista. Sen ytimen tiedetään muodostuneen noiden muutamien B-17-koneiden ympärille, mutta muutenkin sillä oli käytössään hyvin erikoisia koneita, kuten Junkers JU-290 sekä JU-390, ja näitä koneita oli tehty todella vähän.

Junkers JU-290

Eli JU-290-koneita oli valmistettu vain 65 kappaletta, ja sen kuusimoottorista versiota JU-390 vain kaksi kappaletta. Joten mikään kovin yleinen näky kumpikaan noista koneista ei varmasti ollut. Kun puhutaan muista tuon lennoston koneista, niin nuo Heinkel-III sekä muut vastaavat koneet olivat varmasti koulutuskäyttöön tarkoitettuja, ja tuon lentueen osanotto “Mistel”-operaatioon saattoi johtua vain siitä, että noiden lentäjien vaitioloa voitiin tuolloin testata. Varsinaisesti tuo Kampfgeschwader eli “KG-200” oli erikoistehtävä- sekä tiedustelulaivue, jonka toiminta oli erittäin salaista, ja erityisesti sen haltuun otettujen viholliskoneiden avulla suoritetut operaatiot olivat varmaan hyvin salaisia.

Syy miksi tuo laivue käytti esimerkiksi vuonna 1944 suoritetussa evakuointi-operaatiossa nimenomaan JU-290 koneita saattoi johtua siitä, että tuo kone oli melko helppo “modifioida” muistuttamaan ulkoisesti Avro Lancasteria tai B-24 “Liberatoria”, mikä teki sitten tuollaisista “naamio-huveista” onnistuneita. Kuitenkin tuon lentueen ymprillä on edelleen paljon salamyhkäisyyttä, eikä sen kaikkia operaatioita edes tunneta. Eli muutamissa tapauksissa on dokumentoitu tuon osaston toimineen kiinteässä yhteistyössä SS-Sonderkommando-500-toimintaryhmän kanssa. Sen operaatiot “Dora” ja “Bunny Hop” olivat kohdistuneet Libyan edustalla olevia laivoja vastaan vuonna 1944.

Tuolloin hyökkäyksessä käytettiin sotasaaliiksi saatua B-17-konetta sekä muutamia muita koneita, eli kahta pitkän matkan operaatioihin muunnettua Messerchmitt Bf-108 sekä HE-111 koneen “Mistel”-muunnosta. Ja kiinnostava yksityiskohta lienee se, että vielä Marraskuun 27.päivänä vuonna 1944 yksi JU-290-kone pudotti muutamia Abwehrin agentteja lähelle Mosulin kaupunkia, ja he lensivät tuon operaation Wienistä, ja laskeutuivat sen jälkeen Rhodokselle, mistä evakuoitiin 30 henkeä. Tuon lentolaivueen haltuunotettujen viholliskoneiden joukkoon kuului ilmeisesti myös DB-3 sekä SB-2-koneita, joita oli käytössä myös Suomen ilmavoimilla.

Mutta kun puhutaan siitä, mikä menestys tuolla laivueella sitten oikeastaan oli, niin uskoisin että se perustettiin lähinnä Saksan ydinaseen käyttöä ajatellen, eikä sillä tuon ydinohjelman jälkeen ollut sitten mitään käytännön merkitystä missään suuren luokan operaatioissa. Mutta kuitenkin Abwehr varmasti halusi hyödyntää tällaista kalustoa kuljettaakseen agentteja sekä sabotöörejä vihollisen selän taakse. Ja tietenkin tällaisen huippusalaisen laivueen ympärillä sitten liikkuu kaikenlaisia huhuja. Yksi niistä on sellainen, että tuohon B-17-pommikoneeseen piti asentaa saksan ydinase, ja sitten se piti lentää joko Lontooseen tai New Yorkiin.

IL-2 "Sturmovik" oudoissa väreissä

Tai yksi muunnelma noista huhuista olisi ollut se, että joku SB-2 pommittaja olisi pitänyt varustaa pommeilla sekä kauko-ohjaimella, sekä tähdätä suoraan Kremliin. Tuo kone olisi ollut sellainen, että se olisi ensin lähetetty ilmaan kuten “Mistel”, ja sen jälkeen kone olisi lentänyt gyrohyrrän avulla kohti Moskovaa, minkä jälkeen se olisi otettu ehkä jossain Polikarpov- U-2:ssa olevan ohjaajan toimesta hallintaan. Toisen huhun mukaan Martin Bormann pakeni juuri tuolla koneella johonkin toiseen maahan, kuten ehkä Irakiin tai jonnekin Lähi-Itään, missä häntä saatettiin ymmärtää.

Hyvin harvinaisen  JU-290-kaluston ympärillä liikkuva kysymys on se, että miksi sitä ei hyödynnetty Luftwaffen pitkän matkan operaatioissa, eli miksi niitä ei varustettu pommikuiluilla, ja lähetetty tehtäviin? Tuohon B-17-koneeseen liittyy myös sellaisia huhuja, että OSS (Organisation of Strategic Services) olisi ehkä hyödyntänyt tuota kyseistä konetta huippusalaisessa diplomatiassa, mitä tarinoiden mukaan käytiin Berliinin sekä Washingtonin välillä Toisen Maailmansodan lopulla. Eli  KG-200-laivueen käytössä ollut kone olisi lentänyt Saksalaisia tiedemiehiä Britanniaan jossain operaatiossa, jonka nimeä ei ehkä olla koskaan kerrottu maailmalle. Mutta tietenkin tällaiseen toimintaan liittyy paljon huhuja, joiden todenperäisyyttä ei koskaan voida todistaa oikeaksi.

https://en.wikipedia.org/wiki/Kampfgeschwader_200

https://pimeakronikka.blogspot.fi/

Olisiko Paroni Manfred von Richthofen edes tunnistanut itseään muistelmistaan?

Maailma tarvitsee esikuvia, ja varsinkin valtioiden johtajat haluavat mielellään palkita ihmisiä, jotka ovat valtion edestä tehneet suuria asioita. Kuten tiedämme niin lähes kaikissa valtioissa on käytössä kunniamerkkejä, joita saa antaa käytännössä vain sodassa ja taistelussa kunnostautuneille sotureille, jotka ovat tehneet korvaamattomia palveluksia valtiolleen. Mutta kuten me kaikki tiedämme, niin tällaiset suuret sotasankarit kuten Paroni Manfred von Richthofen eli “Punainen paroni” sopivat vallan hyvin nuorison esikuviksi, kunhan he eivät sitten puhuisi mitään, mitä valtion johto ei heidän haluaisi puhuvan. Tuollaiset miehet olivat tietenkin esimerkiksi Saksan Keisarille sekä Englannin pääministerille mieleen, koska he saivat näyttävää jälkeä aikaan. Mutta muuten tuollainen mies oli erittäin ikävä tuttavuus, koska hän saattoi villitä nuorisoa.

Kuitenkin hänen kaltaisensa miehet olivat hyvää mainosta Saksan sekä Englannin upseeristolle, joille nuo lentäjä-ässät toivat sitten kunniaa. Noista suurista sankareista kirjoitettiin kirjoja, missä heidän lentotaitoja korostettiin sekä ylivoimaista osaamistaan paisutettiin lähes yli-inhimillisiin mittoihin. Mutta tietenkin kuolleet sankarit olivat tuolloin kaikille johtajille mieleen. Ja siksi nimenomaan kuolleiden lentäjien ansioita korostettiin erittäin paljon, koska lentäjät olivat upseereita, ja upseerien uhrautuvuus ilmeni nimenomaan tuossa lentämisessä, joten tietenkin propagandististen kirjojen kirjoittajat ottivat mielellään aiheeksi juuri tuollaisen kreivin tai paronin lento-uran, joka sitten päätyi monesti vastapuolen konekiväärin tulitukseen.

Kun noiden lentäjien väitetyt muistelmat tulivat postuumisti ulos painosta, saattoivat hänen saavutuksensa ilmasodan  kivisellä saralla olla tuossa kirjassa sitä luokkaa, että tuo ihminen ei noista kirjoista edes itseään tunnistaisi. Se oliko tuo upseeri saanut edes yhtään oikeaa ilmavoittoa oli aivan yhdentekevä asia niille miehille, jotka kirjoittivat noita kirjoja, millä kannustettiin nuoria liittymään armeijaan. Ja tässä sitten pitää sanoa, että osa noista kirjoista kirjoitettiin päiväkirjan muotoon, joten tuo kuuluisa “Punainen lento-hävittäjä” saattaa olla jonkun muun kuin paronin itsensä kirjoittama.

Tuollaisten propagandististen kirjojen luomista sankareista voidaan hyvällä syyllä käyttää nimitystä “media ässä”, mikä tarkoittaa sitä, että henkilö saattoi olla täysin tekaista lukuunottamatta hänen nimeään. Ja tuollaiselle onnettomalle joka kaatui ensimmäisessä taistelussaan saatettiin luoda tekaistu palvelurekisteri, joka osoitti hänen palvelleen esimerkiksi ilmavoimien salaisissa tehtävissä. Tuollaisilla tekaistuilla palvelu-rekistereillä ei muuten tuon taistelussa kaatuneen miehen kannalta mitään merkitystä ollut, paitsi että niin saatiin hänen lapsensa sekä nuoremmat sisaruksensa uskomaan siihen, että tuo mies oli mitä upein sankari, jota luomakunta koskaan on nähnyt.

Samoin jos mies sattui saamaan kuolemantuomion, niin silloin tuo tuomio hävitettiin sen toimeenpanon jälkeen, ja miehelle kirjoitettiin sellainen asiakirja, missä hän oli sankarillisesti tuhonnut bunkkerin tai johtanut ryhmäänsä kuolemaa halveksuen, kunnes sitten luoti lävisti kyseisen miehen sydämen. Tuolla tavoin salattiin todellinen kuolinsyy sekä vältettiin sitä, että esimerkiksi kenttäoikeuden tuomareista alettaisiin puhua pahaa selän takana.

Muistakaa se, että myös propagandan tekijä ei koskaan oikeastaan ole vastuussa siitä, mitä hän kirjoittaa. Se käsitettiin ennen palvelustehtävänä siinä missä muutkin asevoimien työ oli. Ja kuten kaikki tietävät, niin tietenkin noita kirjoittajia peloteltiin sillä, että jos he eivät tehneet työtään kunnolla, niin silloin leski sekä hänen lapsensa saisivat pelkurin maineen, joten kaikille paras oli se, että noiden ihmisten väitettiin kuolleen sankarillisesti taistellen keisarin ja isänmaan puolesta. Koska jos tuollaisista asioista puhuttiin, niin silloin leski menetti eläkkeen, ja siksi kaikille oli paras, että henkilö kuoli sankarina.

Tai näin ainakin Keisarillisessa Saksassa ajateltiin, kun noiden upseerien sankaruutta korostettiin, eikä kuollut tullut koskaan korjaamaan noita hänen päälleen kaadettuja olemattomia sankaritekoja. Eikä kukaan mielellään tullut pilaamaan sankarien mainetta hautausmaalle. Se olisi ollut epäkorrektia toimintaa. Jos totta puhutaan, niin jos tuollainen kirjoittaja puhui kirjoittamistaan asioista, niin hän olisi  varmasti joutunut teloitettavaksi, koska tuollaisilla miehillä oli tuolloin aina vaitiolovelvollisuus työstään. Toisen Maailmansodan aikaan nuo yksiköt toimivat saksassa Waffen-SS:n valvonnassa “Sonderkommando Ahnenerben” valvonnassa. Noita henkilöitä käytettiin nimenomaan tekaistujen raporttien luomiseen, ja heidän ansiostaan esimerkiksi keskitysleirien vartijoille luotiin peitetarinat, sekä niihin kuuluvat mitalien esitykset, jotta nuo miehet saisivat sitten glooriaa ympärilleen. Jos tuosta toiminnasta olisi kerrottu julkisuuteen, niin kertojaa olisi odottanut loppu Lugerin luoti takaraivoon ammuttuna.

Tuolloin mallia otettiin yleensä “Vänrikki Stoolin tarinoista”, joissa Sven Dufva-niminen mies kaatuu puolustaen sankarillisesti jotain pientä siltaa. Tuon miehen urhoollisuus sekä sankarillisuus tietenkin ovat saaneet monet historioitsijat pohtimaan mahdollisuutta siihen, että olisiko tuo silta jossain oikeasti olemassa, ja olisiko Sven Dufva sitten oikeasti elänyt henkilö, kun hänet tuossa tarinassa mainittiin. Ja kun tuo kirja sitten oli vielä painettu Venäjän vallan aikaan, niin silloin tietenkin mietitttiin sitä, että millainen mies tämä yksin siltaa puolustava mies oikeastaan oli. Silta itse ei mikään kovin kummoinen voinut olla, koska yksi mies kykeni siinä tekemään vastarintaa.

Mutta tietenkin tuo tarina on kiehtova, ja varmasti se on ollut aikoinaan hyvin suosittu. Tuollaisia tarinoita on aina käytetty ikään kuin inspiroimaan seuraavan sukupolven kirjailijoiden kirjoitusta, ja se mikä tuossa kirjoitelmassa mietityttää, on se että miksi Venäjä ei sitä aikoinaan sensuroinut. Siinä toki joukko-osasto jättää tuon miehen yksin puolustamaan kohdetta. Dufvan kuolema tuli toki Venäläisten kädestä, mutta kuitenkin hän yksin jäi sinne sillalle pitämään omiensa puolta, joten miksi tuo mies jätettiin yksin. Jos hänen onnistui ainoana miehenä pidätellä vihollista, niin mitä olisi tapahtunut, jos koko hänen ryhmänsä olisi ollut paikalla? Olisiko Venäläiset saatu lyötyä takaisin, jos tuo kohta olisi ollut kunnolla puolustettu? Sitä voidaan aina miettiä tarkasti, kun tuota kirjaa luetaan.

http://punainenparonijakirjailija.webnode.fi