Maailma tarvitsee sankareita sekä esikuvia, on ikuisesti toistettu väite. Kun puhutaan asioista, joista ihmiset eivät aina edes halua tietää mitään, niin silloin niitä asioita voidaan aina vähätellä. Se että jotain pääkaupunkiseudun asukasta ei kiinnosta se, miten Enontekiön kunnassa asioita hoidetaan on aivan ymmärrettävää. Eikä varmaan ketään meistä suomalaisista oikeasti kiinnosta mikään New Yorkin kaupungin paikallispolitiikka, ellemme sitten oikeasta tee tuosta asiasta jotain gradua tai muuta vastaavaa tutkielmaa, jonka otsikko voisi olla “Miten amerikassa tehdään kunnallispolitiikkaa?”. Kuitenkaan meidän ei tarvitse aina uskoa kaikkea, mitä meille sanotaan tai kerrotaan.
Ettehän tekään usko kaikkea mitä minä sanon, ja se varmaan on myös ihan hyvä asia, ja tässä sitten vielä sellaisen asian sanon, että myös historia muuttuu ajan myötä, ja tietenkin uudet arkeologiset löydöt, jotka perustuvat uuden sukupolven välineisiin, kuten lasertekniikkaan sekä plasmaspektroskopiaan. Kun puhutaan muinaisten asiakirjojen avaamisesta, niin tietenkin tällaiset korvaamattomat muinaishistorialliset papyrukset sekä pergamentit täytyy avata tyhjiökammiossa, missä happi eivätkä muut kaasut pääse vahingoittamaan niiden pintaa. Samoin tyhjiöön perustuvaa steriloimista käyttäen voidaan myös hyönteiset tappaa taulujen sekä kankaiden pinnalta, joten tauluja kannattaa säilöä tyhjiökaappeihin, joista ilma on vedetty täysin pois.
Tällä tavoin esimerkiksi “Kuolleenmeren kääröistä” voidaan ainakin osa pelastaa, koska tyhjiö tappaa pergamentin pinnalla olevat pieneliöt. Yksi upeimpia keksintöjä arkeologian alalla on skanneri, jolla muutenkin kopioidaan asiakirjoja monissa toimistoissa. Samoin jo pahasti hapertuneiden kirjoitusten pelastaminen onnistuu tekstin osalta kuvaamalla niitä kameralla, jotta teksti saadaan tallennettua digitaaliseen muotoon. Kuitenkin edelleen käytetään Radiohiili-14-menetelmää, jotta tuon kirjoituksen ikä saadaan määritettyä.
Mutta muinais-esineisiin liittyy se vaara, että uuden sukupolven tuotantotekniikkaan perustuvien laitteiden, kuten tietokoneen ohjaamien työstökoneiden ja laserskannerien avulla voidaan tehdä “täydellisiä väärennöksiä”. Tuossa täydellisessä väärennöksessä oikea taulu skannataan laserilla, ja siitä otetaan valokuva, joka sovitetaan skannattuun 3D-muottiin, ja sitten nuo CAM-laitteet sekä tietokoneen ohjaamat maalausvälineet alkavat tehdä tuon mallin pohjalta täydellistä kopiota tuosta maalauksesta. Eli ne leikkaavat joko kankaasta tai puulevystä sopivat palat, ja sitten ne alkavat jäljentää tuota pintaa, kaivertamalla sitä laserilla sekä ruiskuttamalla siihen maalia.
Tällaiset high-tech-väärennökset saattavat tuoda uuden taideväärennösten aallon markkinoille. Ja tässä pitää sitten muuten huomauttaa, että entisajan mestarit maalasivat usein kankaalle, joka sitten kiinnitettiin puulevyyn, jotta taulun kuljettaminen olisi helpompaa. Tuolloin taiteilijat käyttivät usein lakana- tai säkkikangasta, jotta he saivat maalauksen pysymään pinnalla paremmin, ja noita kankaita sai silloin halvalla, kun kuluneita säkkejä tai lakanoita toimitettiin lumpuiksi, niin pieniä palasia niitä sai sitten ilmaiseksi. Ja tietenkin isoja maalauksia voitiin maalata suoraan seinään.
Toki myös isoja kankaita voitiin tilata suoraan kutojilta, mutta tuolloin taulusta pyydettiin etumaksua. Sen tarkoitus oli varmistaa, että tuo henkilö sitten haki teoksen sen valmistuttua. Tuon takia väärentäminen on niin vaikea, koska usein taulujen maalareilla on kaikilla oma tekniikkansa myös materiaalin suhteen. On taiteilijoita, jotka maalasivat vain säkkikankaalle ja toiset taas sitten maalasivat lautapinnalle suoraan.
