Ihmiseen voidaan asentaa salakuunteluun tarkoitetut etäohjatut implantit ilman, että hän saa sitä itse tietää

Tässä sitten taas tuli eteen sellainen "Back in Black" tunnelma, että kuitenkin jatkan tätä blogin pitämistä perinteisessäkin muodossa. Tohtori Kyy on kirja, josta olen jo kirjoittanut melko monta kertaa, mutta se avaa kauhistuttavan kuvan siitä, mihin protetiikan asiantuntijat pystyvät. Vaikka ihminen olisi kuinka hyvää tarkoittava hyvänsä, niin hänen ideoimaan tuotteita voidaan käyttää todella tehokkaasti väärin.

Kun puhutaan siitä, mikä on tuotteen väärinkäyttöä, niin silloin tietenkin ensin tulee mieleen se, että jos tuotetta käytetään toisen ihmisen vahingoittamiseen niin silloin kyseessä on jotenkin väärinkäytetty tuote. Kirjassa esitellään laite, joka saa ihmisen luuston resonoimaan, jolloin ihminen ikään kuin räjähtää kappaleiksi. Tuollainen kauhistuttava ääniase sitten voidaan valmistaa eräästä sokeiden turvaksi ideoidusta välineistä, joka on oikeastaan vain ultraääneen perustuva etäisyyden mittausväline.  

Kyseinen väline ideoitiin 1980-luvulla, ja sen ideana oli se, että henkilö pitää kädessään ulträänilaitetta eli eräänlaista SONAR:ia, joka sitten olisi kertonut käyttäjälleen siitä, että kuinka kaukana hän esteestä. Kuitenkin tuo väline osoittautui silloisen tekniikan avulla toteutettuna sellaiseksi, että se sitten aiheutti koirien haukkumista sekä ihmisille kipua korvissa. Myöhemmin tuosta välineestä sitten kehitettiin sellainen ääniase, missä heidän ruumiinsa vesimolekyylit alkoivat resonoida. Tuon lisäksi KGB alkoi valmistaa eräänlaista hansikkaaksi naamioitua sähköpamppua, jonka tarkoitus oli pysäyttää kohteen sydän. Tuo sähköpatukka oli sellainen, että siihen syötetään tasavirtaa, mikä siten sai sydämeen kohdistuessaan samanlaisen efektin kuin sähkötuoli. Esimerkiksi Pietarin pormestarin epäillään joutuneen tuon välineen uhriksi. Protetiikkaan perustuva väline on esimerkiksi HULC-eksoluuranko.

Se on eräänlainen ihmisen päälle purettava robotti, mikä sitten antaa käyttäjälleen supervoimat. Mutta kuten tiedämme, niin tuon proteesin avulla voidaan ihminen muuttaa aseeksi. Pitkillä marsseilla voi sotilashenkilö vaikka nukkua tuon laitteen hoitaessa hänen puolestaan kävelyn. Mutta protetiikan mahdollisuudet esimerkiksi ihmisten “virittämisessä” ovat rajattomat. Esimerkkinä voidaan mainita vakoilukirjoista sekä vanhemmista elokuvista tuttu kamera, joka on asennettu silmäproteesiin. Tuollainen kamera voidaan yhdistää henkilön näköhermoon, ja asentaa silmän sisään kirurgisesti, niin että kukaan ei edes huomaa sen olevan henkilön ruumiissa.

Tuo asennus ihmisen silmän sisään tarkoittaa sitä, että kyseisellä henkilöllä olisi silmissään normaali tuntoaisti, ja sarveiskalvon sisään asennettu implantti voi kommunikoida esimerkiksi kännykän kanssa BlueToothin avulla, ja siinä voidaan käyttää sydämentahdistimen paristoilla. Implantti sitten voidaan dekoodauslastun avulla liittää henkilön hermostoon, niin että myös hän itse saa normaalin näköaistimuksen. Tuollainen implantti voidaan periaatteessa asentaa vaikka AREA 51:n työntekijään, jolloin vastapuoli saa tietää kaikki asiat, mitä tuo implantoitu henkilö näkee sekä kuulee.

Henkilön korvaan voidaan myös asentaa salakuuntelulaite kirurgisesti, jolloin hän välittää kaiken kuulemansa vastapuolelle. Kyseinen asennus voidaan tehdä esimerkiksi rutiinilääkärintarkastuksen yhteydessä, ja jos tuo implantti on tehty esimerkiksi kullasta, niin se ei aiheuta hylkimistä. Tuolloin voidaan ihminen muuttaa ikään kuin käveleväksi kuunteluasemaksi, ja tällainen tekninen etänäkö on erittäin vaarallista, koska sen avulla voidaan ihmisen aistimaailman kopioida tietokoneen muistiin, ilman että hän itse sitä tietää.

Mietteitä urbaaneista legendoista ja siitä miten legenda syntyy: Käsittelyn kohteena Candymanin legenda

Monet urbaaneista legendoista ovat kamalia, ja niitä kerrotaan toisille vain silloin, kun on laskuhumala, ja odotetaan vesisateessa kyytiä. Osa niistä on syntynyt tietenkin Hollywoodin ansiosta, tai niiden pohjalta tehdyt elokuvat ovat vahvistaneet noita myytteja. “Candyman” on kauhuelokuva eräästä vanhasta yliopiston myytistä, jollainen on lähes jokaisella kampuksella maailmassa. Tuon elokuvan “Candymanilla” on aika vähän tekemistä sen urbaanin legendan kanssa, mikä kertoo kampuksella vaanivasta sarjamurhaajasta, joka valitsee uhrinsa sen perusteella, että he sanovat kolme tai elokuvaversiossa viisi kertaa hänen nimensä. Siis tuossa myytissä kerrotaan, että ei riitä se, että uhri sanoo sanan “Candyman” viisi kertaa peräkkäin, vaan hänen pitää sanoa “Candymanin” pastorilta nimi.

Eräiden tarinoiden mukaan alkuperäinen “Candyman” olisi ollut Josef Mengele eli “Kuoleman enkeli” tai Herta Oberhauser-niminen natsilääkäri, mutta tuosta asiasta on hiukan epäselvyyttä. Kuitenkin voidaan sanoa, että urbaaneja legendoja on aina ollut olemassa, mutta ne eroavat kalevalalaisesta mytologiasta vain siinä, että niitä näitä urbaaneja legendoja kerrotaan ravintoloissa sekä huoltoasemilla, kun taas kalevalalaisia legendoja välitetään runonlaulajien toimesta eteenpäin, eli niiden esitysten ympäristö on erilainen.

Alkuperäisessä legendassa tuo “Candyman” on epäpätevän lääkärin kiduttama mies, ja erään tarinasta kerrotun version  mukaan tuo uhri oli epäpätevästi tehdyn kauneusleikkauksen tai onnettomasti päättyneen psykoterapian uhri. Tuossa myytissä henkilön pitää myös saada viisi merkkiä, jonka jälkeen neljäs kerta vie hengen. Eli tämä on jokaisen tästä aiheesta tehdyn kauhuelokuvan juoni. Ensin joukko nuoria vähän “pelleilee” kaverinsa kustannuksella, ja sitten seuraa sellainen asia, että kyseinen sairaan pilan kohde ikään kuin pimahtaa tuosta tempusta.

Eli tuo kertomuksen lääkäri oli kyseisen miehen tai naisen opiskelutoveri, joka sitten päätti antaa kaverilleen vähän terapiaa. Toisin sanoen houkutteli hänet plastiikkakirurgin pöydälle tai psykiatrin vastaanotolle, ja ryhtyi tekemään toimenpiteitä, joihin hänen taitonsa eivät sitten riittäneetkään, ja joidenkin versioiden mukaan syynä oli se, että leikkaava lääkäri unohti antaa puudutteen tuon operaation aikana. Seurauksena tuo potilas tai uhri meinasi sitten kuolla kipushokkiin, ja myöhemmin tuo mies tai nainen sitten palasi kampukselle pahat mielessä, ja tämä tarina pitäisi merkitä lapulla “kuinka yhteisö tekee rikollisen”.

Joissain versioissa “Candyman” on nainen, joka sitten lähti kokeilemaan kaverinsa kanssa mielenterveyslääkkeitä, ja sitten lähti kontrolli pois, jolloin tuo tyttö tai poika tappoi joidenkin tarinasta kerrottujen versioiden mukaan oman sisarensa tai poikaystävänsä ajamalla hänet kuoliaaksi autolla. Toisessa versiossa tuo lääke pantiin salaa hänen juomaansa, jolloin hän ei pystynyt hallitsemaan ajoneuvoaan. Se että tämä kirjoitus on hiukan sekava, johtuu siitä, että olen kuullut niin monta versiota juuri tästä kyseisestä tarinasta, ja monesti tarinan kertoja ei ole ollut parhaissa mahdollisissa sielun ja ruumiin voimissa, joten jotta tämä kirjoitus ei niin kauheasti venyisi ja rönsyilisi, niin tässä alussa on hiukan tuollaista hapuilua. Kun puhutaan urbaaneista legendoista, niin silloin tietenkin kyseessä on suusta suuhun kulkeva kertomus, joka muistuttaa jotain “rikkinäisen puhelimen leikkimistä”.

Tiedättehän tuon lasten leikin, jossa tarinaa kuljetetaan korvasta korvaan, ja jossa joku sitten munaa itsensä lopullisesti, eli hän räkäisee toisen korvaan, mikä saa aikaan hyvän olon koko loppupäiväksi. Toki eräässä versiossa “Candyman” surmaa uhrinsa noilla laajenevilla vaahtokarkeilla, jotka ratisevat kun niitä syö.

Puhuttaessa makeisista, niin ne eivät ole mitenkään muuten kuin hampaille vaarallisia, mutta jos henkilön oksennusrefleksi salvataan, ja hän syö noita vaahtokarkkeja, niin silloin tuo kehittyvä vaahto ei pääse vatsasta pois, ja tuloksena on erittäin ikävä tilanne, koska tuo paine saattaa halkaista vatsalaukun. Ja muuten asetoniyhdisteet kuten amfetamiini saavat esimerkiksi mehiläiset sekä ampiaiset pistämään. Se taas on elokuvaversion metodologia, missä “Candyman” taas on kuolleen orjan haamu.

Elokuvaversion “Candymanin” väitetään perustuvan tarinaan erääseen salaseuraan pyrkineestä henkilöstä, joka sitten sidottiin metsään puuhun erään pilan päätteeksi, ja sitten juopuneet opiskelijat eivät muistaneet, mihin hänet panivat, tai he eivät huomanneet ampiaispesää. Kyseessä oli salaseuraan ottamis- tai sitouttamisrituaali, jossa henkilön piti olla ikään kuin orjana noille henkilöille, ja sitten hänet vietiin metsään, mistä hänet sitten piti aamulla hakea pois. Tai eräässä versiossa ampiaispesä heitettiin tuon opiskelijan huoneeseen.Mutta kuten elokuvassa, niin puussa oli ollut ampiaispesä, jossa olleet ampiaiset sitten olivat tuon onnettoman tappaneet, mutta oli miten oli, niin tämä ei mikään mukava tarina ole.

charelesfort.blogspot.fi