Asenteiden muutoksen sekä yhteiskunnan kehityksen seurauksena voimme nähdä paremmin myös omat virheemme.

Puhuttaessa yhteiskunnasta sekä erityisesti sen yhdestä toimijasta eli lapsista, niin olemme todella kasvaneet kansakuntana huomioimaan sitä, että päätöksiä tekevät viisaat ihmiset saattavat olla myös erehtyväisiä, mikä tietenkin on saanut aikaan paljon hyvää. Kun ennen päätöksiä tehtiin, niin kaikki asiat toteutettiin siten, että vain aikuisia tai äänestysikäisiä sekä vaalikelpoisia henkilöitä piti kuunnella, mutta nyt tilanne on ilmeisesti alkanut muuttua. Eli myös sellaisia tahoja on alettu kuunnella päätöksiä tehtäessä, jotka eivät seuraavissa vaaleissa saa äänestää tai asettua ehdolle.

Ennen oli tapana, että kun esimerkiksi lasta tai nuorta koskevia päätöksiä tehtiin, niin hänen ei ollut silloin sopivaa olla paikalla. Samoin vankiloiden tarkoitus oli ikään kuin "kasvattaa" ihmisistä sellaisia, että nämä pelkäävät sekä kunnioittavat esivaltaa, eikä vankeja ollut missään tapana edes kuunnella. He olivat rikollisia, joihin piti soveltaa kovia sekä korrekteja sääntöjä, niin että jokainen muisti sitten myös pelätä poliisia sekä kaikkia muita valtion virkamiehiä. Jos ihminen oli koulukodissa, niin hänestä tuli automaattisesti myös vanki, oli yhteiskunnallisten päättäjien tai siinä asemassa esiintyvien henkilöiden  näkemys asioista. Ja kun ihminen on vanki, niin silloin hän ei enää mihinkään kelpaa, eikä tietenkään kukaan sellaista henkilöä töihin ottanut. Tuolloin "vanhaan hyvään aikaan" oli tapana kertoa työnantajille, jos hänen palkkaamansa henkilö oli jossain laitoksessa ollut.

"Oli vain pakko käydä mestarille sanomassa", oli tarina, mikä kerrottiin lähes jokaisessa koulussa, jotta lapset jo nuorina muistivat pelätä sekä kunnioittaa esivaltaa, eivätkä koskaan kyseenalaistaisi yhtään mitään, mitä televisiosta sattui tulemaan. Silloin kauan sitten oli ihmisille luotu käsitys siitä, että esimerkiksi olutpullon varastaneen teinipojan tie oli sellainen kuin "Kerava, Pelso, Sukeva ja Kakola", eli hän ikään kuin lähtisi vapaaehtoisesti yhteiskunnasta pois, ja ryhtyisi tekemään kovan luokan väkivaltarikoksia ikään kuin toisten mieliksi, ja tietenkin median lempilapsi oli sellainen henkilö, joka oli jo nuorena lähtenyt rikoksen poluille, ja tuolla matkalla hän sitten teki vain koko ajan kovempia rikoksia. Se oli ohjelman täyttymys, kun tuollainen henkilö sitten siirrettiin Niuanniemen sairaalasta krematorioon saattajina vain pastori ja pari vanginvartijaa.

Siinä sitten jokainen tunsi olleensa oikealla asialla, kun tuollainen "lättähattu" tai pulipää siirrettiin viimeiselle matkalle, ja noiden ohjelmien tarkoitus oli ilmeisesti näyttää, että kukaan ei ole enää vaarassa. Vaikka rikos on kova, niin voidaan kysyä, että miten tällaista pääsi tapahtumaan? Eli miten aivan tavallinen ihminen ikään kuin kasvoi sellaiseksi, että hän alkoi ihannoida rikollisia? Kuinka ihminen joka tekee toistuvasti kovia väkivaltarikoksia ylipäätään päästetään pois laitoksista? Itselleni on mieleen tullut sellainen kysymys, että onko kaiken takana ollut se, että noille ehkä useita henkirikoksia tehneille paatuneille ammattirikollisen uran valinneille henkilöille anottiin armahdusta siksi, että he tekisivät uusia väkivaltarikoksia, kuten esimerkiksi maamme kuuluisin pedofiili Veikko "Jammu" Siltavuori teki?

Tämä nyt oli sitä mustaa huumoria, mutta esimerkiksi "Jammun" tapauksessa voidaan kyllä kysyä aiheesta, että miten tuo mies osoitti yhteiskuntakelpoisuuttaan, kun hänet viimeisen kerran päästettiin Kakolasta kotiin? Ja sitten yhtenä kauniina päivänä Veikko sitten sai ihmisten mielestä kärsiä tarpeeksi, ja häntä oltiin taas päästämässä pois vankimielisairaalasta, koska hän oli niin mukava setä, että surmasi kaksi koulutyttöä Myllypurossa, joten jonkun mielestä hänet sitten piti "humanitäärisistä syistä" vapauttaa.

 Mutta kuten voimme monesti todeta, niin me ihmiset pelkäämme lapsia aivan aiheesta. Lapset tulevat aikuisena käyttäytymään muita ihmisiä kohtaan samalla tavoin, kuin me olemme heitä kohtaan käyttäytyneet. Ihmisen oppiminen on kognitiivista, eli me opimme käyttäytymisen saamiemme mallien mukaan, ja tärkein saamamme malli on se käytösmalli, minkä vanhemmat meille ovat antaneet. Ja kuten hiukan tästä "Jammun" tapauksesta vielä voisin sanoa, niin hän ei kyllä takuulla enää itsekään tajunnut mitä teki. Ei kukaan normaali ihminen voi pitää sellaista tekoa, mitä hän tuolloin Myllypurossa teki oikeutettuna tai miehekkäänä. Se mikä itseäni tuossa tapauksessa mietityttää on se, että mistä kyseinen "Jammu" sitten oppi, että tuollainen pikkulasten murhaaminen on jotenkin luvallista tai hyväksyttävää? Edes paatuneet ammattirikolliset eivät tuollaisia tekoja kovin helposti tee.

Mutta kun puhutaan siitä, miten vankeinhoito sitten alkoi muuttua, niin mieleeni tulee maamme pankkikriisi, jossa pankin johtajat eli muutamat yhteiskunnan tukipilarit olivat sitten antaneet luottoja ympäriinsä ilman vakuuksia. Tuolloin heitä tietenkin ensin ymmärrettiin, mutta kun tuosta luototuksesta alkoi ilmetä, että kyseisiä rahoja oli annettu myös kyseisille johtajille, ja teko oli ollut toistuva, niin silloin tietenkin oli luvassa petossyyte, Ja tuolloin alettiin sitten kiinnittää huomiota vankeinhoidon tilaan, koska sitä ennen vankilat olivat olleet pelkästään nilkasta kaulaan tatuoitujen kovisten oleskelupaikkoja, ja nyt sinne oli menossa pukumiehiä, jotka olivat komeilleet erilaisten aikakauslehtien kansissa. Sitä ennen rikollinen oli ollut poikkeuksetta joku "Jammu", joka oli istunut aivan tolkuttomista rikossarjoista, ja tehnyt rikoksia jo pienestä pitäen.

Nyt oli seuraavaksi matka kohti Sörnäisten vankilaa alkanut, ja tietenkin alettiin pelätä sitä, että mitä nuo miehet voisivat kertoa muista johtajista. Vankeinhoitolaitoksen tehtävä oli tuolloin vain rangaista sekä ojentaa ihmistä, joka oli tehnyt rikoksia, mutta nyt sitten edessä oli sellainen ihminen, jota ei koskaan sinne olisi uskottu otettavan. Hän oli lukenut, sivistynyt sekä erittäin tunnettu ja lahjakas liikemies, joka oli hoitanut kertaushajoituksetkin asiallisesti. Tuolloin sanaa "liikemies" käytettiin lehdistössä usein vihjailevasti, ja monien johtajien kohdalla muistettiin mainita myös heidän sotilasarvonsa. Tuolloin oli kansallisen tavan vastaista, jos henkilö oli liike-elämässä ilman sotilasarvoa, ja suurimpien yhtiöiden johtajilta vaadittiin tietenkin reservin upseerin arvoa, joka oli osoitus siitä, että heihin voitiin luottaa. Mutta nyt sitten tuollainen ihminen oli menossa kohti vankilaa, ja siitä sitten seurasi kamala asia. Silloin kansan reaktio oli sellainen, että "tuollaista ei voi tapahtua" . Syytetty oli pukeutunut pukuun istuessaan oikeussalissa. Hän oli kuin tavallinen ihminen, joka oli tehnyt rikoksen, vaikka hän seisoi monen seurapiiripalstan kansikuvissa.

Tuolloin tietenkin alettiin puhuta siitä, että yhteiskunta on liian kova, ja siinä sitten alettiin käsiä väännellä, kun noiden ihmisten tulevaisuudesta keskusteltiin. Keskustelu huipentui siihen, kun eräälle massamurhaajalle alettiin julkisesti esittää vapautusta, kun poliisi oli muka ollut häntä kohtaan liian kova. Eli tuossa tapauksessa ikään kuin kirjoittajan asenne oli kääntynyt päälaelleen, ja hän ihannoi rikollista. Mutta tuota voidaan pitää ikään kuin vastavetona 1980-luvun äärimmäisen tuomitsevaan ilmapiiriin, jossa rikollisten paikka oli vankilassa, poissa ihmisten silmistä, ja puhuttiin jopa siitä, että kolme varkautta tekisi ihmisestä yhteiskunnallisesti kelvottoman henkilön, joka ei mihinkään töihin edes kelpaisi. Ja tuolloin pankkikriisin aikaan sitten nuo tuomitsijat joutuivat itse sitten vankilaan, ja siinä varmasti hymyilytti monia ihmisiä.